Paljon voi vuodessa muuttua

13.6.2018 maailmani romahtaa. Pahimmat pelkoni käyvät toteen ja lääkäri varmistaa ultrassa keskeytyneen keskenmenon.

12.6.2019 haaveilemani päivä on vihdoin täällä. Saan pienen pojan rinnalleni. Oman rakkaan poikani.

Näin paljon voi vuodessa asiat muuttua. Vuosi sitten surin menetettyä pienokaista ja mietin, miten ikinä selviän tästä ja miksi näin kävi juuri minulle ja meille. Olin varma, ettei meitä ikinä onnista ja emme saa kuitenkaan lapsia, kun koko ajan tuntui tulevan vastoinkäymisiä. Ensin tehtiin lääkkeellinen tyhjennys, josta heti jäi tunne, että tämä keskenmeno ei ollut tässä. Soittelin sairaalaan useampaan kertaan, ettei kaikki ole kunnossa ja vasta heinäkuun puolen välin tienoilla minua uskottiin ja pääsin uuteen ultraan. Siitä seuraavana päivänä sitten kaavintaan. Pahin pelkoni raskaudessa oli keskenmeno ja pahin pelkoni keskenmenossa oli kaavintaan joutuminen. Selvisin kuitenkin noista molemmista.

Vuosi sitten olin katkera. Minun oli välillä vaikea kohdata kavereita, kenellä oli pieniä lapsia ja pelkäsin koko ajan lähipiiristä tulevan uusia raskausuutisia. Kaikkialla ympärillä näki vain raskausmahoja ja vauvoja. Olin melko sulkeutunut ja ajatukseni pyörivät vain uudelleen raskaaksi tulemisen ympärillä. Kaikki muu tuntui melko merkityksettömältä.

Nyt tuo aika tuntuu kaukaiselta ja tunnen olevani paljon enemmän oma itseni ja se tuntuu hyvältä. Se pakkomielteinen raskauden tavoittelu vei todella paljon tilaa elämästä ja ajatuksista. Se katkeruus rasitti todella paljon itseäni. En siltikään varmasti olisi pystynyt elämään tuota elämänvaihetta mitenkään muuten. Se vauvan kaipuu on jotain niin kovaa, ettei siltä noin vain ummisteta silmiä. Eikä sille katkeruudellekaan mitään oikein voinut, muuta kuin koittaa käsitellä järjellä sitä tunnetta.

Onneksi viime syyskuussa tärpännyt raskaus tuotti tulosta ja meidän poikamme on nyt täällä <3 Olen niin kiitollinen hänestä. Alkupuolisko raskaudesta meni pelätessä, enkä uskaltanut kiintyä vauvaan. Pahoinvointi myös aiheutti sen, etten pystynyt nauttimaan raskaudesta. Onneksi loppupuoliskolla pystyin pikkuhiljaa alkaa luottamaan, että kaikki voi sujua hyvin ja aloin kiintymään vauvaan. Pidin tuossa vaiheessa myös raskaana olemisesta ja se vauvamaha oli ihana! Nyt pystyn ajattelemaan, että näin tämän kuului mennä. Juuri tämä poika meidän kuului saada luoksemme <3 

Nyt sitten tietenkin mielessä ja puheissa käy välillä mahdollinen toinen lapsi. Toivomme kovasti pojallemme sisarusta jossain vaiheessa. Raskasta tulee taas mahdollisesti olemaan yritystaival, jos ei jotenkin ihmeen kaupalla nopeasti tärppäisi ja kaikki menisi hyvin (epäilen, eiköhän kierto ole raskauden ja imetyksen jäljiltä mitä sattuu, sitten kun se joskus starttaa). Siinä tulee myös mukana uuden keskenmenon riski. Se oli elämäni raskaimpia kokemuksia ja olisi kamalaa joutua käymään se läpi uudelleen. Mutta veikkaan, että vauvakuume alkaa jossain vaiheessa uudelleen vaivaamaan. Sinne nyt on vielä aikaa, että alamme uudelleen yrittämään, mutta on kiva haaveilla tulevasta :)

Sekalaisia kuulumisia

Huh, meneepäs tämä aika nopeasti! Piti kirjoitella tänne jo vauvan ollessa 4 viikkoinen, mutta on on ollut niin paljon menoja, etten ole saanut aikaiseksi. Ne vapaat/lepohetket mitä on ollut, on halunnut käyttää muuten, kuin tietokoneen ääressä. Mutta josko nyt päivittelisi tänne kuulumisia! :)

Poitsu täytti keskiviikkona jo 7 viikkoa! Hän tuntuu jo niin isolta verrattuna siihen reilun 1,5kk takaiseen vastasyntyneeseen. Paino oli tämän viikon lääkärikäynnillä 5710g ja pituus 57,6cm. Painoa on tullut siis 2kg ja pituutta vajaa 9cm syntymästä :D On kyllä huomannutkin tuon kasvun. Poitsu on kannatellut jo pidemmän aikaa hienosti päätään ja nousee kyynärvarsien varaan. Hän on alkanut ääntelemään paljon monipuolisemmin, ihana  jo jutella vastavuoroisemmin hänen kanssaan. Hymyjä on tullut sieltä 4 viikon ikäisestä asti koko ajan enemmän. Tällä hetkellä on menossa iltahulinavaihe ja iltaisin on meno aika itkuista ja kaikenlaisia kikkaskonsteja on käytössä, että saa hänet syömään ja rauhoittumaan. Saa nähdä milloin tämä vaihe helpottaa. Aamupäivisin ja päivisin poitsu on suurimmaksi osin yleensä oikein tyytyväinen tapaus :)

Yöt ovat aika rikkonaisia, välillä välissä on parempia. Öisin on masuvaivat vaivanneet välillä useammankin yön putkeen ja välillä poitsu on päättänyt valvoskella keskellä yötä :D Jonkin näköinen rytmi löytyy: aamulla herätään 7.30-9 välillä, ensimmäisille päikkäreille 11-12 maissa. Iltapäivä menee päikkäreillä ja valveilla vuorotellen, unien pituus vähän riippuen siitä, että ollaanko autolla/vaunuilla liikkeessä vai ihan kotosalla sisällä. Alkuillasta 19 maissa vielä pienet päikkärit, jonka jälkeen vielä valvoskelua ja 21.30-23 välillä yöunille. Toivottavasti yöt alkavat jossain vaiheessa paranemaan, itse en ole saanut hirveästi yli 2h pätkää nukuttua. Mies onneksi auttaa sen minkä töiltään pystyy, ja olenkin saanut välillä illalla mennä ihan yksin nukkumaan tai aamulla jatkaa unia aamu syötön jälkeen.

Syntymästä asti on menty ihan täysimetyksellä. Alku imetyksen kanssa oli todella haastavaa ja olin jo luovuttamassa koko homman suhteen. Sairaalassa sain hyvin ohjausta, mutta ohjaus oli vähän ristiriitaista. Esimerkiksi yksi kätilö toi rintakumin keskellä yötä, kun rinnanpäät oli niin kipeät ja seuraavana päivänä toinen kätilö ihmetteli koko rintakumia ja vei sen pois. Mutta siis, rinnanpäät olivat ihan tajuttoman kipeät ja haavoilla alkuun, vaikka kuinka rasvailin ja pidin maidonkerääjiä liiveissä päivisin, että pysyisivät kosteina ja paranisivat. Rintakumit olivat 4 viikkoa käytössä tuon kivun takia ja sitten niistä on onneksi päässyt luopumaan. Neljäntenä päivänä synnytyksestä maito nousi kunnolla ja ai että sekin sattui ja tuntui niin epämukavalta. Tuona yönä itki äiti sekä vauva, kun ei meinannut imetyksestä tulla mitään. Onneksi imetys on nyt useamman viikon jo sujunut hyvin ja imetyshetkistä pystyy nauttimaan. Tällä hetkellä on kyllä rintaraivareita iltaisin, mutta eiköhän tämä tästä taas helpota... :D

Itse olen toipunut synnytyksestä hyvin: epparihaava on parantunut hyvin, jälkivuoto loppui kahden viikon jälkeen ja lantionpohjalihakset vahvistuu pikkuhiljaa. Mieliala oli 2 viikkoa synnytyksestä hyvin heittelevä, välillä itkin aivan valtoimenaan mikä ei ole yhtään tapaistani. Nyt mieliala on onneksi tasainen ja huonoista öistä huolimatta jaksan mielestäni melko hyvin. Raskausaikana liikunta jäi hyvin minimaaliseksi kaikkien oireiden vuoksi ja nyt sen huomaa kyllä kropassa ja jaksamisessa. Olen vaunulenkkeillyt ja tehnyt ihan kevyttä joogaa, että alkaisi lihakset taas vahvistumaan. Jälkitarkastuksessa ei katsottu erkaumaa (piti kysyä siitä, mutta unohdin sillä käynnillä sen pyytää katsomaan) ja aion käydä äitiysfyssarilla sen tarkistuttamassa ja sitten hänen ohjeillaan aloitella enemmän liikuntaa. Hepatoosista johtuva jalkapohjien kutina jatkui jotain viikkoja synnytyksen jälkeenkin ja sappiarvoja on nyt kontrolloitu ja ne ovat edelleen koholla, vaikka laskusuuntaiset. Jostain syystä maksa-arvot nousivat nyt viimeisimmässä mittauksesssa, vaikka tähän asti ne ovat olleet normaalit. Lääkäri ei ollut tästä huolissaan kuitenkaan, toivottavasti ensi mittauksessa jo kaikki olisi normaalia. 

Kaukaiselta tuntuu tässä vaiheessa jo raskausaika ja iso vatsa! Enää ei kunnolla muistakaan, miltä ne pienet potkut tuolla vatsassa tuntuikaan. Toivottavasti pääsen vielä raskauden kokemaan uudelleen, vaikka omalle kropalle se rankkaa aikaa olikin, mutta palkinto siitä on mitä parhain <3 Tuo poikamme on kyllä jotain niin parasta ja ihaninta <3 Paljon tämä äitiys ottaa ja oma aika on todella vähissä tällä hetkellä, mutta niin paljon se myös antaa ja tulee antamaan. Ristiriitaisesti kokee samaan aikaan haikeutta pojan kasvamisesta ja samalla ei malta odottaa, että hän kasvaa ja oppii uusia taitoja.

Tällaisia sekalaisia kuulumisia ja mietteitä tällä kertaa :)