Unessa hyvä ystäväni, joka on vähän aikaa sitten saanut vauvan, laittaa minulle viestiä raskaustestistä. Siinä on kaksi viivaa ja toinen on digitaalinen testi sanoilla "raskaana". Olen vihainen. Juurihan hän sai lapsen, miten hän on taas raskaana. Miksi kaikilla muilla tämä homma onnistuu, paitsi meillä! Alan itkemään vuolaasti ja mieheni vetää minut syliinsä. Herään omituisen ristiriitaisen olon kanssa.
No ainakaan vielä kukaan kaverini ei ole ilmoittanut olevansa raskaana. Mutta sitä hetkeä pelkään, jos näin käykin. Nimittäin nyt se on palannut. Katkeruus. Ensin tuloksettoman yrityksen ja sitten kemiallisen raskauden ja keskenmenon siivittämän matkan jälkeen koen kovaa katkeruutta. Ja koen siitä tunteesta syyllisyyttä. Katkeruutta oli jo itseasiassa ennen yrityksen alkamista, sillä vauvakuumeeni oli todella kova ja kaikki ympärilläni tuntui saavan lapsia. Se jatkui, kunnes tulin raskaaksi ja sen kautta se tunne jäi. Saavutin vihdoin sen asian, mistä niin haaveilin ja mistä koin katkeruutta. Mutta se ilo loppui lyhyeen. Keskenmenon jälkeen ihmettelin, että missä se katkeruus on. Olin ihmeissäni, enkö enää olekaan katkera ja muiden raskausvatsat ja vauvat eivät hetkeen kääntäneet puukkoa haavassa. Ihmettelin ja huokaisin helpotuksesta, että jatkuuko tämä taival nyt ilman sitä. Mutta ei, nyt se on pikkuhiljaa kaikessa hiljaisuudessa palannut ja havahduin tähän asiaan tuon unen myötä. Katkeruus on jollain tapaa kielletty tunne ja siksi en nyt olekaan varmaan heti myöntänyt itselleni taas tuntevani sitä. Katkeruus on myös oikeasti sen tuntijalle kuluttavaa ja raastavaa. Muiden onnistumisistahan pitäisi pystyä iloitsemaan eikä se ole itseltä pois mitenkään, jos jollain toisella on jotain. Mutta toisaalta taas katkeruus on hyvin luonnollinen tunne, enkä todellakaan ole ainut, joka sitä tässä asiassa tuntee. Sehän vain loppujen lopuksi kertoo siitä, kuinka paljon itse haluaisin tätä asiaa.
Eniten koen katkeruutta raskaana olevia ja pienen vauvan kanssa kaduilla kärräileviä kohtaan. Myös sosiaalisessa mediassa osuu silmiin paljon tuttujen sekä vähemmän tuttujen ja täysin tuntemattomien raskaus- ja vauvauutisia. Ja jos nyt joku lähipiiristä ilmoittaisi olevansa raskaana, en oikeasti tiedä miten reagoisin. Tottakai varmasti ulospäin iloitsisin, mutta syvällä sisimmässä varmaan romahtaisin ja asian käsittelyyn menisi aikaa. Jotenkin tuntuu, että pitää "keretä" nyt äkkiä raskaaksi ensin, ennen kuin joku muu ilmoittaa raskaudestaan. Koen huonommuutta siitä, etten vielä ole raskaana tai ettei meillä vielä ole vauvaa. Mutta eihän se oikeasti määrittele minua ihmisenä. En myös ymmärrä, miksi "kidutan" itseäni selailemalla esimerkiksi instagramia ja muiden raskaus- ja vauvaonnea. Pitäisi vain pitää se puhelin pois käsistä ja sulkea nuo asiat nyt tietoisesti ulkopuolelle. Ei minun olisi pakko tuijotella niitä muiden kuvia.
Olen kokenut katkeruutta välillä myös ystäviäni kohtaan. Lähimmät ystäväni ovat kaikki raskautuneet todella helposti ja heidän raskautensa ovat sujuneet hyvin. Kenelläkään heistä ei ole ollut keskenmenoa. Minulla ei ole ketään ystävää, kuka ymmärtäisi tätä yrityksen ja keskenmenon tuottamaa tuskaa. Koen häpeää tästä ystäviäni kohtaan tuntemastani katkeruudesta. He ovat minulle niin rakkaita, kuin myös heidän lapsensakin. Minulla on myös ihania kummilapsia. On hyvin ristiriitainen tunne sisällä, kun välillä on katkera ja välillä tuntee niin suurta onnea toisten puolesta. En ole oikein kenelläkään uskaltanut tästä katkeruudestani puhua, mitäs jos ystäväni eivät ymmärtäisikään ja menettäisin heidät. Eikä minun tästä tarvitsekaan varmasti puhua heille, ei se poistaisi tätä tunnettani mihinkään. Yksi ystäväni osasi kyllä ihanasti ottaa tämän keskenmenon huomioon ja asettui minun asemaani. Hän nimittäin kysyi kahvitteluja sopiessamme, että tuleeko yksin vai vauvansa kanssa. Hän kertoi ymmärtävänsä, jos hänen vauvansa näkeminen tuntuu minusta pahalta, kun olen juuri menettänyt itse tulevan vauvani. Ja tuo oli minusta ihanasti ajateltu, hän asetti itsensä minun kenkiini ja mietti miltä minusta saattaa tuntua <3 jotenkin tällä hän antoi "luvan" katkeruudelleni. Ymmärsin, että kyllä se katkeruus muiden silmissä voi olla ihan sallittu tunne.
Olen kokenut katkeruutta välillä myös ystäviäni kohtaan. Lähimmät ystäväni ovat kaikki raskautuneet todella helposti ja heidän raskautensa ovat sujuneet hyvin. Kenelläkään heistä ei ole ollut keskenmenoa. Minulla ei ole ketään ystävää, kuka ymmärtäisi tätä yrityksen ja keskenmenon tuottamaa tuskaa. Koen häpeää tästä ystäviäni kohtaan tuntemastani katkeruudesta. He ovat minulle niin rakkaita, kuin myös heidän lapsensakin. Minulla on myös ihania kummilapsia. On hyvin ristiriitainen tunne sisällä, kun välillä on katkera ja välillä tuntee niin suurta onnea toisten puolesta. En ole oikein kenelläkään uskaltanut tästä katkeruudestani puhua, mitäs jos ystäväni eivät ymmärtäisikään ja menettäisin heidät. Eikä minun tästä tarvitsekaan varmasti puhua heille, ei se poistaisi tätä tunnettani mihinkään. Yksi ystäväni osasi kyllä ihanasti ottaa tämän keskenmenon huomioon ja asettui minun asemaani. Hän nimittäin kysyi kahvitteluja sopiessamme, että tuleeko yksin vai vauvansa kanssa. Hän kertoi ymmärtävänsä, jos hänen vauvansa näkeminen tuntuu minusta pahalta, kun olen juuri menettänyt itse tulevan vauvani. Ja tuo oli minusta ihanasti ajateltu, hän asetti itsensä minun kenkiini ja mietti miltä minusta saattaa tuntua <3 jotenkin tällä hän antoi "luvan" katkeruudelleni. Ymmärsin, että kyllä se katkeruus muiden silmissä voi olla ihan sallittu tunne.
Muistan lukeneeni jonkun blogi kirjoituksesta, että hän toivoisi läheisiltä vauva uutisia viestillä. Näin olisi aikaa sulatella asiaa ja tunteitaan. Näin toivoisin kyllä itsekin tällä hetkellä. En tiedä ainakaan tällä hetkellä kenenkään ystäväni yrittävän raskautta. Mutta jos kuulen tälläisestä asiasta, niin sitten varmaan voisi toivoa tälläistä tapaa kertoa uutisia.
Tämä katkeruuskin pitää nyt vain ajatella luonnollisena tunteena, jota varmasti jokainen jossain vaiheessa elämäänsä tuntee. Sitä ei saa lakaista maton alle ja työntää syrjään, sekin pitää käsitellä samalla tavalla kuin muutkin tunteet. Ja se pitää sallia itselle. Jos tunnen tästä tunteesta liikaa häpeää ja syyllisyyttä, ei se varmasti tee mielenterveydelleni hyvää. Tuleekohan tämä katkeruus väistymään? Viimeistään varmaan sitten, kun on toivon mukaan joskus uudestaan raskaana.
Saakohan nämä joskus pienen käyttäjän? <3