Katkeruus

Unessa hyvä ystäväni, joka on vähän aikaa sitten saanut vauvan, laittaa minulle viestiä raskaustestistä. Siinä on kaksi viivaa ja toinen on digitaalinen testi sanoilla "raskaana". Olen vihainen. Juurihan hän sai lapsen, miten hän on taas raskaana. Miksi kaikilla muilla tämä homma onnistuu, paitsi meillä! Alan itkemään vuolaasti ja mieheni vetää minut syliinsä. Herään omituisen ristiriitaisen olon kanssa.

No ainakaan vielä kukaan kaverini ei ole ilmoittanut olevansa raskaana. Mutta sitä hetkeä pelkään, jos näin käykin. Nimittäin nyt se on palannut. Katkeruus. Ensin tuloksettoman yrityksen ja sitten kemiallisen raskauden ja keskenmenon siivittämän matkan jälkeen koen kovaa katkeruutta. Ja koen siitä tunteesta syyllisyyttä. Katkeruutta oli jo itseasiassa ennen yrityksen alkamista, sillä vauvakuumeeni oli todella kova ja kaikki ympärilläni tuntui saavan lapsia. Se jatkui, kunnes tulin raskaaksi ja sen kautta se tunne jäi. Saavutin vihdoin sen asian, mistä niin haaveilin ja mistä koin katkeruutta. Mutta se ilo loppui lyhyeen. Keskenmenon jälkeen ihmettelin, että missä se katkeruus on. Olin ihmeissäni, enkö enää olekaan katkera ja muiden raskausvatsat ja vauvat eivät hetkeen kääntäneet puukkoa haavassa. Ihmettelin ja huokaisin helpotuksesta, että jatkuuko tämä taival nyt ilman sitä. Mutta ei, nyt se on pikkuhiljaa kaikessa hiljaisuudessa palannut ja havahduin tähän asiaan tuon unen myötä. Katkeruus on jollain tapaa kielletty tunne ja siksi en nyt olekaan varmaan heti myöntänyt itselleni taas tuntevani sitä. Katkeruus on myös oikeasti sen tuntijalle kuluttavaa ja raastavaa. Muiden onnistumisistahan pitäisi pystyä iloitsemaan eikä se ole itseltä pois mitenkään, jos jollain toisella on jotain. Mutta toisaalta taas katkeruus on hyvin luonnollinen tunne, enkä todellakaan ole ainut, joka sitä tässä asiassa tuntee. Sehän vain loppujen lopuksi kertoo siitä, kuinka paljon itse haluaisin tätä asiaa.

Eniten koen katkeruutta raskaana olevia ja pienen vauvan kanssa kaduilla kärräileviä kohtaan. Myös sosiaalisessa mediassa osuu silmiin paljon tuttujen sekä vähemmän tuttujen ja täysin tuntemattomien raskaus- ja vauvauutisia. Ja jos nyt joku lähipiiristä ilmoittaisi olevansa raskaana, en oikeasti tiedä miten reagoisin. Tottakai varmasti ulospäin iloitsisin, mutta syvällä sisimmässä varmaan romahtaisin ja asian käsittelyyn menisi aikaa. Jotenkin tuntuu, että pitää "keretä" nyt äkkiä raskaaksi ensin, ennen kuin joku muu ilmoittaa raskaudestaan. Koen huonommuutta siitä, etten vielä ole raskaana tai ettei meillä vielä ole vauvaa. Mutta eihän se oikeasti määrittele minua ihmisenä. En myös ymmärrä, miksi "kidutan" itseäni selailemalla esimerkiksi instagramia ja muiden raskaus- ja vauvaonnea. Pitäisi vain pitää se puhelin pois käsistä ja sulkea nuo asiat nyt tietoisesti ulkopuolelle. Ei minun olisi pakko tuijotella niitä muiden kuvia.

Olen kokenut katkeruutta välillä myös ystäviäni kohtaan. Lähimmät ystäväni ovat kaikki raskautuneet todella helposti ja heidän raskautensa ovat sujuneet hyvin. Kenelläkään heistä ei ole ollut keskenmenoa. Minulla ei ole ketään ystävää, kuka ymmärtäisi tätä yrityksen ja keskenmenon tuottamaa tuskaa. Koen häpeää tästä ystäviäni kohtaan tuntemastani katkeruudesta. He ovat minulle niin rakkaita, kuin myös heidän lapsensakin. Minulla on myös ihania kummilapsia. On hyvin ristiriitainen tunne sisällä, kun välillä on katkera ja välillä tuntee niin suurta onnea toisten puolesta. En ole oikein kenelläkään uskaltanut tästä katkeruudestani puhua, mitäs jos ystäväni eivät ymmärtäisikään ja menettäisin heidät. Eikä minun tästä tarvitsekaan varmasti puhua heille, ei se poistaisi tätä tunnettani mihinkään. Yksi ystäväni osasi kyllä ihanasti ottaa tämän keskenmenon huomioon ja asettui minun asemaani. Hän nimittäin kysyi kahvitteluja sopiessamme, että tuleeko yksin vai vauvansa kanssa. Hän kertoi ymmärtävänsä, jos hänen vauvansa näkeminen tuntuu minusta pahalta, kun olen juuri menettänyt itse tulevan vauvani. Ja tuo oli minusta ihanasti ajateltu, hän asetti itsensä minun kenkiini ja mietti miltä minusta saattaa tuntua <3 jotenkin tällä hän antoi "luvan" katkeruudelleni. Ymmärsin, että kyllä se katkeruus muiden silmissä voi olla ihan sallittu tunne.

Muistan lukeneeni jonkun blogi kirjoituksesta, että hän toivoisi läheisiltä vauva uutisia viestillä. Näin olisi aikaa sulatella asiaa ja tunteitaan. Näin toivoisin kyllä itsekin tällä hetkellä. En tiedä ainakaan tällä hetkellä kenenkään ystäväni yrittävän raskautta. Mutta jos kuulen tälläisestä asiasta, niin sitten varmaan voisi toivoa tälläistä tapaa kertoa uutisia.

Tämä katkeruuskin pitää nyt vain ajatella luonnollisena tunteena, jota varmasti jokainen jossain vaiheessa elämäänsä tuntee. Sitä ei saa lakaista maton alle ja työntää syrjään, sekin pitää käsitellä samalla tavalla kuin muutkin tunteet. Ja se pitää sallia itselle. Jos tunnen tästä tunteesta liikaa häpeää ja syyllisyyttä, ei se varmasti tee mielenterveydelleni hyvää. Tuleekohan tämä katkeruus väistymään? Viimeistään varmaan sitten, kun on toivon mukaan joskus uudestaan raskaana.

Saakohan nämä joskus pienen käyttäjän? <3

Voiko keskenmenosta puhua?

Juttelen työkaverini kanssa kahdestaan kahvihuoneessa reilu viikko kaavinnan jälkeen. Tulee puhe tulevasta lomasta ja juuri olleesta sairaslomastani. Työkaveri kysyy ymmärtäväisesti, olinko migreenin takia pois. Sydän alkaa hakkaamaan, päässä on ristiriitaisia ajatuksia sen suhteen, mitä vastaan. Mieli tekisi kamalasti kertoa mitä olen juuri kokenut, mutta voiko tälläisen asian kertoa kesken työpäivän? Päädyn vain sanomaan, että ei, en ollut, syy oli itseasiassa toinen. Keskustelu jatkuu muihin asioihin.

Niin, voiko keskenmenosta puhua ja kelle siitä voi puhua? Missä tilanteissa siitä voi puhua? Täytyykö ottaa huomioon sen ihmisen tunteet, kenelle siitä kertoo? Näitä kysymyksiä olen kovasti pohtinut. Minulla on kova tarve puhua kokemastani. Haluaisin vain ajoittain huutaa "hei minäkin olen ollut raskaana, minustakin meinasi tulla äiti, mutta menetin sen kaiken!". Olen kokenut kolmen kuukauden aikana paljon: olen ollut raskaana, olen kokenut keskenmenon, olen ollut potilaana ja kaavinnassa sekä sen kautta ensimmäistä kertaa nukutettuna. Minusta tuntuu, etten ole enää täysin sama ihminen ja haluasin muidenkin tietävän mitä olen kokenut. Samalla siinä tulisi vain paljastaneeksi sen tosiasian, että meillä yritetään tehdä lapsia juuri nyt. 

Ehdimme kertoa raskaudestani aivan lähipiirille alkuraskauden ultran jälkeen. Töissä tiesi vain pomoni sekä yksi työkaverini. Mieli olisi tehnyt kertoa raskaudesta kaikille. Olisi myös ollut kiva pystyä töissä välillä sanomaan, että nyt on huono olo ja on pakko mennä syömään. Tai olisi ollut kiva selittää, miksi on niin väsynyt ja miksi migreenit ovat lisääntyneet. Kesäkuussa kun keskenmeno todettiin, piti siitä tietenkin ilmoittaa kaikille, ketkä tiesivät raskaudesta. Itse en pystynyt heti puhumaan asiasta, mieheni sai hoitaa ihmisille asiasta ilmoittamisen. Muutama ihminen lisää sai tietää, että olin ollut raskaana ja sen päättyneen keskenmenoon, sillä asia oli pakko selittää yhden tilanteen vuoksi. Alkuun en halunnut puhua asiasta, kuin miehelleni. Olin itsekin vielä niin shokissa kaikesta tapahtuneesta ja työstin sitä itsekseni ja mieheni kanssa. Kun palasin töihin vajaa viikko lääkkeellisen tyhjennyksen jälkeen, kerroin lähimmille työkavereilleni, jotka olivat samassa vuorossa. Tämä oli todella vaikeaa tuossa vaiheessa, mutta koin, että niin on parempi. Minun olisi ollut helpompi lähteä kotiin, jos en olisikaan töihin pystynyt. Yksi työkaverini myös totesi ihmetelleensä, miksi olin ollut niin vaisu ja tämä asia tietenkin selitti sen. Oli helpompi olla juuri sellainen kun itsestä tuntui, kun tiesi muiden ymmärtävän. 

Kun kolme viikkoa lääkkeellisen tyhjennyksen jälkeen aloin töissä vuotamaan runsaasti, kerroin yhdelle työkaverilleni keskenmenosta, sillä oli vaarana, että saatan joutua lähtemään kesken päivän pois. Vuorossa oli myös yksi työkaverini joka oli jo tilanteen tasalla muutenkin. Sinnittelin loppu työvuoron (näin jälkeenpäin ajateltuna olisi ehkä vain kannattanut lähteä kotiin), mutta en pystynyt kertomaan muille työkavereilleni. Mumisin vain jotain epäselvää huonosta olosta. Parempi olisi ollut vain sanoa suoraan, että en voi hyvin, saatan tarvita apua töissäni, sillä minulla oli keskenmeno ja nyt vuodan uudelleen verta.

Nyt, kun keskenmeno on näillä näkymin fyysisesti hoitunut loppuun, tekisi mieli puhua. Olen myös yhden tapauksen myötä huomannut, että kun tällaisesta aiheesta avautuu, saattaakin saada vertaistukea! Haluan myös rikkoa asioihin liittyviä tabuja ja luoda omalta osaltani ilmapiiriä, että vaikeistakin asioista voi puhua. Mutta miksi se silti on niin vaikeaa puhua? Miksi sydämeni alkaa hakkaamaan ja hengitykseni kiihtyy, kun tulisi tilaisuus avata suu ja kertoa mitä on joutunut kokemaan? En haluaisi ihmisiltä sääliä tai en tarvitsisi lohdutustakaan. Haluaisin vain puhua, koska se auttaa asian käsittelyssä ja muiden olisi helpompi ymmärtää, miksi olen vaikka joskus poissaoleva.

Olen oppinut joskus, että omat asiat pidetään itsellään. Tämä on varmaan se tekijä, joka edelleenkin estää itseäni puhumasta asioista avoimesti muille. Olen kyllä tietoisesti yrittänyt opetella tästä tavasta pois, mutta niin se vain edelleenkin vaikuttaa. Ajattelen myös paljon muiden tunteita ja en halua saattaa ketään epämukavaan tilanteeseen. Mutta toisaalta, onko se minun vastuullani miettiä aina joka tilanteessa, että osaako se vastapuoli vaikka suhtautua kertomaani asiaan? Kovasti olen miettinyt keskenmenosta puhuessani, että mitäs jos se vastapuoli ei haluakaan keskustella tälläisestä aiheesta. Mutta onhan sillä toisellakin ihmisellä keskustelussa kuitenkin vastuu? Ja jos itse olisin se, kenelle kerrotaan jostain ikävästä asiasta, niin tottakai haluaisin kuunnella ja olisin vain otettu, että minulle uskoudutaan. Mutta miksi en voi ajatella asiaa toisin päin?

Olen näkemässä pitkästä aikaa yhtä kaveriani ja ajattelin hänelle kertoa kokemastani rehellisesti. Mutta tuskin pystyn sitä tekemään ilman sydämen tykytystä ja ääneni tärinää. Mutta mitään asioita ei muuteta sillä, että ne jätetään tekemättä sen vuoksi, että jännittää. Omalta mukavuusalueelta on poistuttava. Haluan edelleenkin yrittää muuttaa keskenmenoon liittyvää vaikenemista ja tabuja, vaikka siinä olenkin välillä epäonnistunut. Ja tällä en tarkoita sitä, että kaikkien keskenmenon kokeneiden tulisi puhua aiheesta muille ihmisille. Ihmiset ovat erilaisia ja ymmärrän myös oikein hyvin sen puolen, jos ei halua aiheesta puhua vaan pitää sen omana tietonaan. Kaikkien pitää tehdä niin, kuin itselle on parhaaksi <3

Tunteita keskenmenon jälkeen

Päässä risteilee monia ajatuksia. Herkistyin tänään kyyneliin yksin autolla liikenteessä ollessani. Kyyneleet tulivat ihan odottamatta, enkä tiedä varmaksi miksi. Jotenkin tunnen niin suurta kiitollisuutta ja onnea tämän hetkisestä elämästäni. Kaikki on hyvin. Mutta kuitenkin se kaikkein suurin haave puuttuu edelleen - meillä ei ole lasta. Sitä ei ole tulossakaan tällä hetkellä eikä sitä voi yrittääkään juuri nyt. Kukaan ei voi taata milloin taas saamme kokea raskauden ihmeen, vai saammeko sitä koskaan? Kaikki on mahdollista niin hyvässä, kuin pahassa. Olo tulevaisuutta kohtaan on kovin epävarma. Uskallanko haaveillä meistä lapsiperheenä? Uskallanko haaveilla uuden raskauden alkavan pian uudelleen? 

Toisaalta tämä keskenmennyt raskaus valoi uskoa, että raskaaksi tuleminen on tosiaan mahdollista ja haaveemme vielä tulevaisuudessa toteutuu. Toisaalta, meillä on nyt takana yksi kemiallinen raskaus ja yksi keskenmennyt raskaus - onko jossain vikaa? Kemiallisen raskauden koin menneen kesken tiputteluvuodon vuoksi. Koin, että kohdun limakalvoni tiputteli pois ennen aikojaan ja siksi hedelmöittyneellä munasolulla ei ollut mahdollisuutta kiinnittyä kohdun seinämään ja se vain hipaisi sitä lopulta. Ja nyt tämä keskenmennyt raskaus, todennäköisin keskenmenon syy on kromosomihäiriö. Mitäs jos nämä yhdessä kertookin, että geeneissämme on jotain vikaa. Mitä jos kemiallinen raskaus tapahtui, koska alkio oli niin viallinen. Voimmeko saada koskaan lasta? Kaikkea sitä alkaakin mietiskelemään. Yksityisen puolen gynekologi lohdutti, että kun kerta tänä vuonna on jo ollut kaksi kerta raskaana, se on hänen mukaansa todella hyvin ja hyvät edellytykset uudelle raskautumiselle on olemassa. Ja onhan se hyvin. Olen pissinyt plussaa tikkuun helmikuussa ja toukokuussa. Kolmas kerta toden sanoo? Toivon mukaan.

Tänään olen kokenut syvää surua menetetystä raskaudesta, joka haaveissamme ja odotuksissamme oli jo kasvanut valtaviin mittoihin riskien tiedostamisesta huolimatta. Mitä jos olisinkin juuri nyt vielä raskaana? Olisin 16. raskausviikolla. Voisin avoimesti iloita raskaudesta ja vastata mahdollisille kyselijöille olevani raskaana. Olisin reissulla mahdollisesti jo vähän pyöristyneen vauvavatsani kanssa. Voisin ostella ihania vauvan vaatteita. Raskauspahoinvointi olisi jo toivon mukaan helpottanut ja valittaisin kuumuuden ja raskauden yhdistelmästä. 

Työstän kaikkea tapahtunutta kovasti päässäni, varsinkin iltaisin. Kärsin unettomuudesta, välillä on parempiakin kausia. Keskenmenon myötä alkoi uusi huono kausi, jolle ei loppua näytä olevan hetkeen saatavilla. En tällä hetkellä oikein nuku ilman unilääkkeitä. Iltaisin ahdistaa ja surettaa kovasti. Venytän nukkumaan menoa, sillä tiedän ikävien ajatusten ryömivän päähäni heti sänkyyn asetuttuani. Koitan nyt ottaa tämän huonon kauden ohimenevänä tilanteena, josta on vain selvittävä, vaikka sitten niillä unilääkkeeillä. Koitan kovasti taas alkaa ottamaan iltoihin mukaan mindfullnessia ja muita unettomuuden helpottamiseen oppimiani keinoja. 

Onneksi olen huomannut olevani todella vahva, vahvempi kuin luulinkaan. Vaikka keskenmeno on vetänyt mielen matalaksi ja aiheuttanut omia ongelmiaan jaksamiseen, olen silti pystynyt pysymään toiveikkaana ja positiivisenakin. Ja pystyn luottamaan, että selviän. Yleensä minulla on tietyt suojamuurit ympärilläni, enkä itke muiden nähden. Keskenmenon myötä olen pystynyt olemaan haavoittuvainen ja herkkä tuntemattomienkin ihmisten edessä. Olen pystynyt hieman kaatamaan niitä suojamuureja ympäriltäni. Tiedän, että tämä tunteikkuus on tehnyt hyvää ja toivon jatkossakin pystyväni näyttämään tunteitani avoimemmin.

Ja päivitystä vielä kaavinnasta toipumiseen. Kivut loppuivat tosiaan keskiviikkona heräämöstä lähdön jälkeen, mutta alkoivat uudelleen pienenä jomotuksena torstai iltana. Torstaina vuoto oli niukkaa, ei kirkasta verta. En tässä vaiheessa vielä huolestunut, sillä jomotus oli todella pientä. Perjantaina kuitenkin pelästyin, sillä kivut vain kovenivat ja välillä holahteli hieman kirkasta vertakin. Jouduin ottamaan kipuihin Panadolia ja Buranaa. Soitin naistentautienpolille ja kätilö sanoi, että voidaan vielä seurata tilannetta, mutta heti jos ei pärjää kipujen kanssa tai tulee muita oireita, täytyy ottaa yhteyttä. Kehoitti myös soittamaan siinä tapauksessa, jos kivut jatkuvat. En uskaltanut lähteä suunnitellulle reissulle. Ajattelin, että jos tämä onkin vaikka tulehduksen alkua, en uskalla lähteä ulkomaille ja siellä mahdollisesti joutua sairaalaan. No tuon perjantain jälkeen tilanne on onneksi helpottanut ja pieniä tuntemuksia vain on vatsassa. En ole perjantain jälkeen joutunut särkylääkkeitä syömään. Vuoto on myös niukentunut koko ajan. Eli tällä hetkellä toipuminen näyttää oikein hyvältä, toivon ettei takapakkia tule. Saa nähdä miten kierto palautuu ja milloin päästään takaisin tuttuihin yrityspuuhiin.

Kaavinta

Makaan leikkauspöydällä. Kaikki tapahtuu liian nopeasti. Paniikissa itken ihan holtittomasti. Ihanat hoitajat lohduttelevat ja rauhoittelevat. Lopulta hyperventiloin, kun näen anestesialääkärin kädessä lääkeruiskut. Tiedän, että ihan kohta minut nukutetaan. Soperran, että laittaako hän ensin nukutusaineen vai tuleeko kipulääkettä ja voiko kertoa, kun nukutusaine menee. Voimakas kipulääke tulee ensin ja sen rauhoittavan vaikutuksen voimalla ja hoitajien rauhoittelulla saan hieman rauhoitettua hengitystäni. Sitten kuuluukin jo sanat, että menee nukutusaine, hyviä unia. Kehoon leviää jännä kihelmöivä tunne ja tulee mustuus, lamppu sammuu päässä.

Yksi pelonaiheistani on jostain syystä ollut aina nukuttaminen ja eilen minut ekaa kertaa nukutettiin. Olin eilen siis kaavinnassa keskeytyneen keskenmenon vuoksi. Pelkäsin koko toimenpidettä ihan kamalasti, mutta kaikista suurimpana pelkona on lapsettomuus. Jos kaavinta toimenpiteenä tekisikin jotain vahinkoa kohdulleni. Mutta muita vaihtoehtoja ei ollut, lääkkeellinen tyhjennys oli jo epäonistunut kuukausi sitten. Kirjoitan oman kokemukseni kaavinnasta läpi. Kaikki meni siis todella hyvin ja henkilökunta oli aivan ihana. Koko kokemus vain vielä vaatii käsittelyä omassa päässä.

Saavuin sairaalalle seitsemältä aamulla. Olin ottanut ohjeiden mukaan suoja antibiootit ja asettanut aamulla emättimeen kaksi Cytotec tablettia kohdunkaulaa pehmittämään. Ravinnotta olin ollut edellis illasta lähtien. Minut otti vastaan hoitaja ja ohjasi vaatteiden vaihtoon. Tämän jälkeen käytiin läpi esitiedot. Tarkoituksena oli, että menen saliin ensimmäisenä, sillä kyseisessä salissa ei ollut yhtään muita varauksia tuolle päivälle. Mieheni istuskeli kanssani lähemmäs kahdeksaa ennen töihin lähtöä. Heti hänen lähtönsä jälkeen hoitaja tuli ilmoittamaan, että saliin on kiilannut joku kiireisempi tapaus ja minun toimenpiteeni tehdään sen jälkeen. Ymmärsin tietenkin hyvin tämän, mutta tiesin, että pidempi odottelu ei tee hyvää kasvavalle pelolleni. Olin kysellyt rauhoittavaa esilääkettä, mutta sitä kohtaan oltiin vähän nihkeitä ja sanottiin, että katsellaan. Onneksi sain vielä puhelimen pukuhuoneelta käyttööni. Ilmoitin miehelleni ja äidilleni, että toimenpideaika siirtyy.

Toimenpidelääkäri tuli tapaamaan jossain vaiheessa odotteluani. Edellinen toimenpide salissa oli loppusuoralla. Lääkäri oli aivan ihana! Niin rauhallinen ja kokeneen oloinen. Hän vastasi selkeästi kaikkiin kysymyksiini mutta kertoi myös riskit realistisesti. Ajattelin, että hänen jos kenen käsiin uskallan tämän toimenpiteen luottaa. Kävimme myös läpi pelkoani lapsettomuudesta toimenpiteen jälkeen. Lääkäri kertoi sen olevan harvinaista ja kahden asian voivan johtaa siihen: jos kohdun sisäpintaan tulisi toimenpiteen seurauksena kiinnikkeitä tai jos saisin niin pahan kohtutulehduksen toimenpiteen jälkeen, että munatorvet tukkiutuisivat. Hän myös kertoi, että toimenpide tehdään aina mahdollisimman hellästi ja kohtua kunnioittaen. Hän lupasi toiveestani tulla vielä toimenpiteen jälkeen kertomaan, onko kaikki mennyt hyvin.

Tämän jälkeen odotellessani Cytotecit alkoivat vaikuttamaan. Vuoto runsastui ja tuli muutama hyytymä. Cytotecit myös poistuivat vuodon mukana. Informoin hoitajaa tästä. Hän kertoi, ettei niiden poistumiselle tietenkään voi mitään, mutta kirjaa sen leikkauskaavakkeelle. Pelko ja jännitys kasvoi sisälläni odotellessa, mutta ihmeen rauhallisena pysyin. Ajattelin, että varmaan sitten pärjään ilman sitä esilääkettä. Pian tulikin jo salista kaksi hoitajaa hakemaan minua. Kello oli tässä vaiheessa vähän vaille 11.

Matkalla saliin hoitaja kyseli kysymyksiä ja lopuksi, että jännittääkö. Tässä vaiheessa sitten murruin ja aloin itkeskelemään. Salin puolella tuli romahdus ja itku vain yltyi. Hoitajat olivat onneksi todella empaattisia ja ymmärtäväisiä ja antoivat hetken siinä itkeskellä. Yksi sanoi, että ymmärtää hyvin tunteeni, kun tilanne on muutenkin näin rankka ollut. Ja kyllä, kaiken takanahan on se keskenmeno ja nyt pieni vauvanalkuni otetaan lopulta pois sisältäni. Sitten riisuin housut pyynnöstä alushousuja myöten. Nousin leikkauspöydälle, jalat asetettiin gynekologiseen asentoon, niinkuin gynekologin vastaanotolla. Salissa oli ymmärtääkseni kaksi anestesialääkäriä, toinen oli perehtymässä. Hän tuli esittäytymään ja käymään läpi nopeasti allergiat, hampaat ynnä muuta. Samalla laiteltiin kiinni seurantalaitteita. Ja sitten tuli se yllä kuvattu totaalinen paniikki, taisin saada pienen paniikkikohtauksen, menetin täysin kontrollin itseeni ja hyperventiloin. Voi olla, että salin henkilökuntakin tuossa vaiheessa ajatteli, ettei esilääke olisi ollut pahitteeksi. Kaikki kävi nopeasti ja pian jo nukahdin. Oli muuten jännä tunne. Jotenkin tuo salissa oleminen ja nukuttaminen on eniten jäänyt mietityttämäänkin. Siinä on niin toisten armoilla ja yleensä hallitsen itseni ja tunteeni hyvin, mutta nyt vain menetin kontrollin. Salissa myös tapahtui niin monta asiaa samaan aikaan, etten oikeen osaa jäsennellä kaikkea. Nukutuksen aikana on myös niin toisten armoilla eikä siitä ajasta tiedä yhtikäs mitään. Tämä tietämättömyys on tietenkin hyvästä, mutta kontrollin menettäminen on minulle vaikeaa. Tiedän kyllä, että salin henkilökunta piti minusta varmasti hyvää huolta koko toimenpiteen ajan.

Seuraavaksi hoitaja kyseli, että olinko hereillä. Olin jo heräämön puolella, salin muutama hoitaja oli vielä sängyn päädyssäni. Olo oli vielä sekava ja uninen. Huutelin muistaakseni kiitokset heille hyvästä hoidosta ja kyselin paljon kello oli. Ei mitään muistikuvaa mitä tuohon vastattiin. Sain vielä rauhassa lepäillä, mutta alavatsan poltteleva kipu alkoi koko ajan enemmän häiritsemään. Sain vahvaa kipulääkettä suoneen, ja tämä vei terävimmän kivun hyvin pois. Myöhemmin heräämössä sain vielä Panacod poretabletin kipuun, sen jälkeen en olekaan yhtään kipulääkettä tarvinnut. Olin tullut salista takaisin kello 11.30, heräämökaavakkeelle oli saapuessani kirjattu "potilas itkuinen ja tunteikas". Minuthan oli jo salissa herätetty, en muista tästä vain yhtikäs mitään. Itse kaavinta toimenpide oli kestänyt vain viisi minuuttia. Salissa olin kokonaisuudessaan puoli tuntia. Kello 12.30 olin jo hyvin hereillä ja sain puhelimen käyttööni tavaroistani. Ilmoittelin miehelleni ja muille viestittäneille toimenpiteen olevan ohitse. Tunsin valuvani verta jokaisella pienellä liikahduksella, mainitsin tästä hoitajalle ja hän kertoi sängyn olevan hyvin suojattu. Minulle oli myös toimenpiteen jälkeen laitettu verkkoalushousut ja side. 

Toimenpidelääkäri tuli heräämöön tapaamaan. Hän kertoi kaiken menneen hyvin ja näyttäneen siltä, että kaikki tuli pois. Istukka oli kuulemma hyvin tullut kohdunsuulle, mistä sen oli hyvin saanut imettyä pois kokonaisen näköisenä. Hän kertoi toimenpiteen menneen hellästi kohtuani ajatellen. Kyselin vuodosta, kivuista ja muista jatkoista. Hän pyysi ottamaan herkästi yhteyttä, jos tulee jotain kummallista tai tulehdusoireita. Tässä vaiheessa, kun kaikki oletettavasti pitäisi olla kohdusta poistettu, he ottavat kuulemma herkästi näytille. Sain luvan myös lähteä viikonlopun suunnitellulle reissulle, jos ei mitään oireita ole ja itse jaksan. Kiittelin myös lääkäriä empaattisesta ja hyvästä hoidosta.

Pian pääsin myös vessaan, alkuun huippasi kovasti sängyn laidalla istuessa, mutta tämä tasoittui pian. Heti vessasta pääsin istuskelemaan ja syömään. Pelkäsin kovasti pahoinvointia nukutuksen jälkeen, mutta sitä ei ollut yhtään. Olin saanut pahoinvointilääkkeen salissa nukutettuna ollessani. Reilun kahden tunnin seurannan jälkeen sain kotiutua. Mieheni tuli hakemaan sairaalan ovien edestä, jonne hoitaja saattoi minut. Tuntui, kuin paino harteilta olisi pudonnut. Olo oli kevyempi, kuin pitkään aikaan. Kotona sitten alkoi kaiken tapahtuneen työstäminen, mutta onneksi kaikki on nyt oletettavasti ohitse. Riskinä on edelleen tulehdus ja kohtuun voi vielä kaavinnankin jälkeen jäädä joku palanen, sillä toimenpide tehdään käsituntumalla. Ainakin nyt näyttää hyvältä, vuoto on niukentunut todella vähäiseksi ja kipuja ei ole. Toimenpiteestä jäi kurkku kipeäksi ja nieluun pientä haavaa sekä kitakielekkeeseen tuli mustelma. Toimenpiteessä hengitystiet turvattiin larynxmaskilla eli kurkunpäämaskilla, jonka laiton yhteydessä nuo ovat tulleet. Onneksi ovat pieniä haavereita.

Ja mites tästä nyt eteenpäin sitten? Vauvakuume tuntuu lievemmältä tällä hetkellä kaiken tämän jälkeen, mutta tottakai uusi raskaus on toiveissa pian. Minut tiistaina ultrannut gynekologi sanoi, että pitäisi odottaa yhdet kuukautiset ennen uutta raskauden yritystä. Jäin tätä kovasti miettimään, koska en mitään selitystä saanut. Kaavinnan tehnyt gynekologi sanoi, että mitään lääketieteellistä syytä odottamiselle ei ole, vaan raskauden keston määrittämisen vuoksi tälläista ohjetta annetaan. On tullut myös googleteltua keskenmenon myötä asiaa ja keskustelupalstoilla on ihmiset saaneet mitä erinäisimpiä ohjeita uuden raskauden suhteen. Sanoin sitten toimenpide lääkärille, että eipä me sitten mitään ehkäisyä käytetä turhaan, kun ei ole mitään lääketieteellistä estettä raskaudelle. Hän toivotti onnea uuteen raskauden yritykseen ja sanoi, että toivottavasti sitten joskus tavataan iloisemmissa merkeissä.

Keskenmenoni vei siis kokonaisuudessaan sen toteamisen jälkeen 36 päivää, vaati 8 soittoa sairaalaan, 3 ultrausta, yhden lääkkeellisen tyhjennyksen, yhden kaavinnan, 4 gynekologia, 4 kätilöä, 2 anestesialääkäriä (toinen perehtymässä) ja 7 sairaanhoitajaa laskelmieni mukaan.

Kohtu täynnä

Niin. Kohtu on täynnä. Raskausmateriaalia. Pieni vauvanalkuni mukaan lukien. Kuukauden takainen lääkkeellinen tyhjennys ei siis tosiaan toiminut. Olen järkyttynyt. Miten tämä voi olla mahdollista! Yritän kovasti olla miettimättä asiaa, että olen nyt kantanut kuollutta sikiötä vatsassani kesäkuun alkupuolelta asti. En pysty oikein edes käsittämään tuota ajatusta.

Ja se pahin pelkoni keskenmenon suhteen on edessä huomenna: kaavinta. Onneksi saivat ajan järjestymään jo huomiselle! Ensin puhuivat, että aika pitäisi tulla joskus viikon sisään. Onneksi edes jokin asia menee vähän helpomman kautta, eikä tarvitse odotella pidempään. Ensin tuli viha, sitten kyyneleet, sitten paniikki, viimeisenä pettymys. Koin monia tunteita läpi tämän aamuisen sairaalakäyntini aikana. Nyt olo on jo turta. En tunne mitään. En osaa edes jännittää huomista kaavintaa. Olen alistunut tähän kohtalooni, tästä pitää vain selvitä. Jollain tapaa olen myös hieman helpottunut, sain sentään selvyyden mistä vuoto ja muut oireet johtuivat ja asialle tehdään jotain.

Ja huomenna kaavinnan jälkeen kaikki alkaa toivottavasti helpottamaan ja päästään eteenpäin. Josko ehtisi vähän kesästäkin kaiken tämän jälkeen nauttia.

Kuukausi keskenmenosta

Tänään on ollut vaikea päivä. Nyt on kuukausi keskenmenosta.

Kolme viikkoa keskenmenon jälkeen tuli välillä rusehtavaa pientä vuotoa pyyhkiessä. Muuten vuotoa tai oireita ei ollut. Toivoin jo vuodon kohta loppuvan ja uuden kierron käynnistyvän. Olemme ajatelleet antaa uudelle raskaudelle mahdollisuuden heti, kun se on mahdollista. En tiedä pitääkö paikkaansa, mutta useasta lähteestä olen lukenut, että keskenmenon jälkeiset kierrot olisivat hedelmällisempiä. Muistan myös lukeneeni tutkimuksesta, jossa puolen vuoden sisällä keskenmenosta raskautuvien raskauksissa oli vähemmän komplikaatioita verrattuna yli puolen vuoden päästä raskautuviin.

Reilu kolme viikkoa keskenmenosta tein ovulaatiotestin ja perään sitten raskaustestin. Vauvakuume otti ylivallan ja halusin alkaa testailemaan mahdollista ovulaatiota heti kierron käynnistyttyä. Ovulaatiotesti oli vahva positiivinen, heti tajusin, että raskaustestikin tulee näyttämään positiivista. Raskaustestin viiva ei ollut yhtä vahva, kuin kontrolliviiva mutta melko vahva kuitenkin. Petyin. Eikö kroppani toimi yhtään ja eikö keskenmeno olekaan hoitunut. Päivä tämän jälkeen alkoivat aaltoilevat kivut ja pari päivää tästä vuoto. Nyt tuosta vuodon alkamisesta on yli viikko. Raskaustesti oli onneksi eilen haalistumaan päin.

Tämä reilu vikko on sisältänyt: aaltoilevia kipuja (jotka ovat vaatineet välillä särkylääkettä), niukkaa vuotoa, todella runsasta vuotoa, isoja hyytymiä, kolme soittoa naistentautienpolille, huimausta, heikotusta, pelkoa, epätoivoa, pettymystä, töissä sairaana olemista. Tänään on ollut oikea tunteiden sekamelska päivä, olen tänään sairaslomalla ja tämä sairasloma päivä tuli kyllä tarpeeseen myös henkisen jaksamisen kannalta. Olen ehtinyt käsitellä hieman tunteita tänään ja pystynyt päästämään negatiivisetkin tunteeni käsittelyyn. Yllätyin, kuinka pahasti suru taas valtasi mieleni. Harvoin itken, mutta tämän keskenmenon myötä on tullut itkettyä todella paljon ja tänään taas on kyyneleet noussut silmiin monen monta kertaa. Ahdistaa, en osaisi oikein olla paikallaan, mutta toisaalta en saa mitään aikaiseksi. Ja ylös nousu aiheuttaa huimausta. Tuntuu todella yksinäiseltä, ystävätkään eivät kiireiltään ehdi vastata viesteihini. Ihana mieheni on onneksi taas ollut todella huolehtivainen ja oli jo valmistautunut lykkäämään töitä, jos olisin päässyt tänään jo polille. Onneksi on nyt myös tämä blogi, johon voin järjestellä ajatuksiani. Olen ollut pettynyt itseeni ja kroppaani. Tunnen myös jättäneeni työkaverini pulaan, kun jouduin taas olemaan pois töistä. Mutta sitten mietin, että hei, olen kokenut jotain kamalaa. Olen kokenut keskenmenon kuukausi sitten, joka ei edelleenkään ole hoitunut loppuun. Saan olla surullinen ja pettynyt sekä minulla on oikeus olla pois töistä sairaana. Haluan kuitenkin muistaa, että olen tarpeeksi juuri näin. Koitan luottaa, että täältä noustaan taas ja asiat järjestyvät.

Huomenna pääsen onneksi naistentautienpolille ultraan. Sitten nähdään missä mennään.

Lääkkeellinen tyhjennys

Istun naistentautien-/äitiyspolilla. Paikalla on naisia kauniiden raskausvatsojen kanssa. Kauempana itkee vastasyntynyt vauva. Lapsivuodeosastolle on menossa vierailija kukkakimpun kanssa. Sitten on minä ja mieheni. Minä, ilman kaunista raskausvatsaa. Me, ilman vastasyntynyttä vauvaa. Me, menossa kuulemaan uudelleen huonoja uutisia ja saamaan lääkkeet tyhjentämään kohtuni.

Pääsin siis sairaalan naistentautienpolille käynnille pari päivää yksityisen lääkärikäynnin jälkeen, jossa oli todettu keskeytynyt keskenmeno. Gynekologi ultrasi vielä uudelleen varmistaakseen keskenmenon ja sikiön koon. Tilanne oli ultrassa sama, kuin yksityisellä. Viikot olivat siis 8+6. Gynekologi selitti mitä ultrassa näkyy, mitään rakenteellisia tai sikiöön liittyviä ongelmia raskauden suhteen ei ollut näkyvillä. Gynekologi ja kätilöt olivat onneksi mukavia ja ymmärtäväisiä ja jaksoivat vastata kaikkiin kysymyksiimme. Todennäköisin syy keskenmenolle on kuulemma tutkimusten mukaan kromosomihäiriö, jonka takia sikiö ei pysty kehittymään pidemmälle. Varmuudella juuri tämän keskenmenon syytä ei pystytä sanomaan. Tämän hyväksyminen oli alkuun hankalaa, päässä oli paljon kysymyksiä, miksi tämä sattui juuri meille ja halusin tietää tarkan syyn, mistä keskenmeno johtuu. Mietin läpi kaikkia tekemisiäni ja syömisiäni raskausaikana, koin itse tehneeni jotain väärin. Onneksi gynet sai vakuuteltua, etten ole itse toiminnallani voinut mitenkään keskenmenoa aiheuttaa. Jouduin myös migreenini takia syömään raskausaikana muitakin lääkkeitä, kuin Panadolia, lääkäri nuo lääkkeet oli määrännyt ja olin varmistanut myös farmaseutilta ja teratologisen tietopalvelun sivuilta lääkkeiden sopivuuden. SIlti jotenkin tuolloin mietin, että mitä jos näillä lääkkeillä olikin jotain vaikutusta keskenmenoon. Gynekologikin kuitenkin vakuutti, että kyseiset lääkkeet olivat turvallisia syödä, eivätkä voineet aiheuttaa keskenmenoa.

Ultraus tehtiin vastaanotolla, jossa oli paikalla gynekologi ja kätilö. Tämän jälkeen siirryimme toisen kätilön luokse, joka kävi läpi tyhjennyksen toteutus puolen. Sain Cytoteciä 4 tablettia asetettavaksi emättimeen kotona aamupäivän aikana. Kotona minulla oli Buranaa + Panacodia kipulääkkeeksi. Ehdin aloittaa tyhjennyksen onneksi saman päivän aikana, mieheni oli koko ajan kotona seuranani.

Aloitin tyhjennyksen kotona ohjeen mukaan, noin kello 11 aikoihin. Ensin ei tuntunut tapahtuvan mitään ja pelkäsin tulevia kipuja. Neljän tunnin päästä Cytotecien asettamisesta alkoivat aaltoilevat kiput. Pärjäsin kipulääkkeillä, piikkimatolla sekä lämmitetyllä kaurapussilla. Välillä kivut yltyivät kovaksi ja joutui keskittymään hengittelemään, mutta loppujen lopuksi pärjäsin kipujen kanssa hyvin. Ihmettelin, kun vuotoa ei alkanut kuulumaan. Luin netistä kokemuksia, että joillakin vuoto ja kivut ovat alkaneet pian Cytotecien jälkeen. Vasta vajaa yhdeksän tuntia Cytoteceista vuoto alkoi ja runsastui todella nopeasti. Hyytymiä ja vuotoa tuli paljon, jouduin ravaamaan ja istuskelemaan vessassa vuodon vuoksi. Jossain vaiheessa Cytotecit tulivat melkein kokonaisina pois. Kukaan ei ollut sairaalassa sanonut, että niin voi käydä, eikä kirjallisissakaan ohjeissa asiasta mainittu. Pakko oli soitella annettuun numeroon, että menikö koko homma nyt pieleen. Sanoivat, että näinkin voi käydä, että eivät sula kokonaan vaan tulevat pois. Alkaneet supistukset ja vuoto kuitenkin kertoivat, että lääkkeet olivat jo tehneet tehtävänsä. Neljä tuntia vuodon alkamisesta tuli isompi hyytymä vessassa ja tämän jälkeen vuoto niukentui ja kivut lakkasivat. Olin väsynyt ja nukahdin tämän jälkeen sohvalle. Yön aikana vuoto loppui melkein kokonaan ja seuraavana päivänä pärjäsin jo pikkuhousunsuojalla.

Ihmettelin, oliko kaikki muka ohi neljän tunnin vuodolla. Soitin kaksi kertaa tämän vuoksi naistentautienpolillekin, sillä vuoto jatkui hyvin niukkana ruskeana ajoittaisena vuotona. Itselleni jäi tunne, ettei kaikki millään voinut tulla pois. Polilta vakuuteltiin, että vuoto kuulostaa oikeanlaiselta ja kyllä kaikki melko varmasti on poistunut. Sanoivat, että tulee tulehdusoireita, jos kohtuun on jäänyt jotain. Tulehdusoireiksi luettelivat kivun, kuumeen ja pahanhajuisen vuodon. Toinen näistä puheluuni vastanneista sanoi myös, että täytyy ottaa yhteyttä, jos vuoto alkaa uudelleen.

No, kaikki ei ollutkaan ohitse tuolla neljän tunnin vuodolla vaikka kolme viikkoa siltä näyttikin. Edelleen tilanne on epäselvä. Huomenna taas soitan naistentautienpolille ja toivon vihdoinkin pääseväni ultraan. Tämä keskenmeno on tarpeeksi rankka henkisestikin, niin on todella raskasta vielä fyysisestikin näin kauan, kuukausi lääkkeellisen tyhjennyksen jälkeen, kärsiä keskenmenosta. Tuntuu, että asian henkinen käsittelykin on tässä jäänyt kesken.

Kirjoittelen taas lisää, kun toivottavasti saan itsekin selvyyttä tilanteeseen.

Keskeytynyt keskenmeno

Makaan gynekologin tutkimuspöydällä paniikissa kesäkuisena iltana. Tuijotan valkoista kattoa ultran aikana miettien ”tämän tilanteen ja tuon helkkarin katon tulen muistamaan loppuelämäni”. Gyne ultraa aikansa sanomatta mitään ja tämä varmistaa jo pahat aavistukseni varmaksi. Sitten hän ottaa hellästi olkapäästäni kiinni ja sanoo osaaottavasti ”olen pahoillani, en löydä sykettä”. Purskahdan pohjattomaan itkuun.

Käyn edelleen tätä tilannetta mielessäni päivittäin ja nytkin siitä kirjoittaminen nostaa ihon kananlihalle ja kyyneleet silmiin. Haluan siis kirjoittaa tarinani, miten keskeytynyt keskenmeno omalla kohdallani tuli ilmi.

Raskausviikolla 6+6 kävimme varhaisraskauden ultrassa varmistamassa, että kaikki on hyvin. Kaikki oli oikein mallillaan ja kuulimme sydämen sykkeenkin. Samalla viikolla alkanut kova etova olokin kertoi, että raskaana varmasti ollaan. Kyselin ultraavalta kätilöltä, kuinka suuri riski keskenmenolle on. Hän arvioi, että tässä vaiheessa, kun on nähty kaiken olevan jo kunnossa on riski vain 2-3%. Pystyin alkamaan luottaa raskauteen hieman enemmän ja uskalsimme kertoa lähipiirillekin tulevasta vauvasta. Onnessani ostin myös ensimmäiset vauvan vaatteet. Tiedostin koko ajan, että keskenmenon riski on edelleen olemassa. Mietin vain, etten voi mahdollisesti koko raskautta pelätä, haluan tästä nauttiakin.

Olin ensimmäisellä neuvolakäynnillä, kun raskausviikkoja oli 9+0. Kaikki tuntui vielä olevan sinällään hyvin, mutta olin huolissani muutaman päivän kestäneestä pienestä ruskeasta vuodosta. Terveydenhoitaja rauhoitteli, että vuoto voi olla täysin normaalia ja jos se loppuu viimeistään viikonlopun aikana, ei ole syytä huoleen. Vuoto loppuikin lauantaina kuin seinään ja huokaisin helpotuksesta.

Seuraavana keskiviikkona mieleni valtasi levottomuus, joka kasvoi pikkuhiljaa paniikiksi – tunsin ettei kaikki ole enää kunnossa ja ultraan halusin samantien. Mitään oireita ei kuitenkaan ollut, ei kipuja eikä vuotoa. Onneksi löysin yksityiseltä ajan samalle illalle. Yritin vielä odotustilassa tsempata itseäni, että ylireagoin vain ja kohta kävelen ulos vastaanotolta iloisena ultrakuvien kanssa. Syvällä sisimmässäni kuitenkin tunsin, ettei pieni vauvanalkuni ole enää elossa. Ja ylhäällähän se tieto jo tulikin, sykettä ei enää löytynyt. Tuona keskiviikkona elin raskausviikkoa 10+0 ja sikiön kehitys oli keskeytynyt 8+6. Eli päivä ennen yllä mainittua neuvolakäyntiä ja sinä päivä jolloin se neljä päivää kestänyt pieni vuoto alkoi.

Vaikka jotenkin tiesin, ettei kaikki ole kunnossa, toivoin viimeiseen asti hyviä uutisia. Ja huonojen uutisten kuuleminen tuli kuitenkin järkytyksenä. Itkin niin lohduttomasti ja kovaa, että odotustilassa olevat ihmisetkin varmaan ihmettelivät mitä tapahtuu. Tuolla hetkellä en vain jaksanut välittää mistään. Jotenkuten selvisin autolle ja autolla kotiin.

Samana päivänähän ei ollut enää mahdollisuutta mennä mihinkään sairaalaan tyhjennykseen, sillä kyseessä ei ollut akuutti tilanne. Seuraavana aamuna soittelin naistentautienpolille luullen, että pääsisin vielä samana päivänä sinne. Aikaa ei löytynyt, mutta onneksi perjantaille oli yksi aika antaa. En olisi kestänyt viikonloppua kantaen kuollutta sikiötä vatsassani. Kätilö kertoi, että sairaalassa vielä ultrataan ja varmistetaan koko. Jos sikiö heidän mittauksissa vastaisikin 9+ viikkoja, jouduttaisiin tyhjennys tekemään sairaalassa. Ja siihen hän ei voinut luvata, että jos tyhjennys olisikin sairaalassa, että voisiko sitä perjantaina toteuttaa vai pitäisikö odottaa maanantaille.

Odottaessa aika meni eläen oudossa välitilassa – toisaalta olin raskaana, mutta toisaalta taas en. Raskausoireet tuntuivat edelleen yhtä vahvana, kärsin vielä kaiken lisäksi todella ikävästä pahoinvoinnista. Paljon oli kysymyksiä mielessä ja pelkoa, missä ja miten tyhjennys tehdään. Olin shokissa. Olimme varovaisesti jo suunnitelleet uudenlaista tulevaisuutta lapsemme kanssa ja nyt se otettiinkin kaikki yht’äkkiä meiltä pois. Suru helpottaa ajan kanssa, mutta tulee edelleen kovina aaltoina.

Olin tilannut vaatteita alennuksesta tulevalle vauvalle ja tuona torstaina oudossa välitilassa eläessäni, hain kyseisen paketin postista kauppareissulla. Sama paketti on edelleen avaamattomana kaapin perällä.

Kirjoitan myöhemmin vielä, miten lääkkeellinen tyhjennys meni ja kerron missä mennään nyt.

Keskellä usvaa

Ajatus blogista on pyörinyt ajoittain mielessäni jo pidempään erilaisten vastoinkäymisten kohdatessa. Itse olen lukenut paljon muiden blogeja elämäni varrella ja saanut niistä paljon vertaistukea. Mielessä on kytenyt ajatus, josko pystyisi omista kokemuksista kirjoittamaan ja sitä kautta käsittelemään asioita ja antamaan muille sitä vertaistukea myös. Blogia kirjoitan anonyymisti, jotta pystyn kirjoittamaan vaikeistakin asioista ja tapahtumista elämässäni avoimesti. Jos tunnistat minut jostain, kunnioitathan toivettani pysyä anonyyminä ja pidät tiedon vain itselläsi.

Blogi tulee käsittelemään varmasti kaikkia asioita elämässäni, mutta pääasiassa se keskittyy suurimpaan haaveeseeni - oman lapsen saamiseen syliin asti. Taustaa sen verran, että olemme mieheni kanssa aloittaneet vauvaprojektin syksyllä 2017. Tämän vuoden alussa koin kemiallisen raskauden ja kesäkuussa keskeytyneen keskenmenon. Matka oman lapsen saamiseksi ei ole ollut helppo tähän asti ja saa nähdä mitä se tuo tullessaan. Tiedostan, että matka ei ole tässä vaiheessa todellakaan sieltä vaikeimmasta päästä. Tällä hetkellä on vain vaikea luottaa, että oma vauva vielä joskus saataisiin. Varsinkin keskenmenon jälkimainingeista selvitessä asia tuntuu kaukaiselta, emme voi juuri tällä hetkellä edes yrittää raskautta. Yritys kuitenkin jatkuu entisellään, heti kun se on mahdollista. Joten eiköhän blogia voi kutsua raskauden yritysblogiksi, toivottavasti vielä joskus raskaus- ja vauvablogiksikin.

Blogissa tulee varmasti vilahtelemaan kuvia harrastuksistani - sivellintekstauksesta ja valokuvauksesta. Taustalla minulla on myös muutamia perussairauksia, joita tulen sivuamaan blogissa. Nekin kun vaikuttaa omalla tavallaan yritykseen ja raskauteen, varsinkin lääkehoidon suhteen.

Viimeisimmän sykäyksen blogin kirjoituksen aloittaminen sai eräs yö valvoessani - tunsin olevani keskellä usvaa. Usvaa, jossa olen yksin, eikä kukaan lähipiirissäni ymmärrä miltä minusta tuntuu. Usvaa, josta en tiedä milloin pääsen pois. Niin kipeästi tämä matka ja keskenmeno ovat minuun vaikuttaneet, tunnen olevani eristyksissä muista. Vertaistuen tarve on suuri. Aika varmasti poistaa tämän usvan ympäriltäni.

Tervetuloa siis mukaan matkalle! Toivottavasti joku voi saada vertaistukea kirjoituksistani, niin kuin minä olen muiden kirjoituksista saanut.