13.6.2018 maailmani romahtaa. Pahimmat pelkoni käyvät toteen ja lääkäri varmistaa ultrassa keskeytyneen keskenmenon.
12.6.2019 haaveilemani päivä on vihdoin täällä. Saan pienen pojan rinnalleni. Oman rakkaan poikani.
Näin paljon voi vuodessa asiat muuttua. Vuosi sitten surin menetettyä pienokaista ja mietin, miten ikinä selviän tästä ja miksi näin kävi juuri minulle ja meille. Olin varma, ettei meitä ikinä onnista ja emme saa kuitenkaan lapsia, kun koko ajan tuntui tulevan vastoinkäymisiä. Ensin tehtiin lääkkeellinen tyhjennys, josta heti jäi tunne, että tämä keskenmeno ei ollut tässä. Soittelin sairaalaan useampaan kertaan, ettei kaikki ole kunnossa ja vasta heinäkuun puolen välin tienoilla minua uskottiin ja pääsin uuteen ultraan. Siitä seuraavana päivänä sitten kaavintaan. Pahin pelkoni raskaudessa oli keskenmeno ja pahin pelkoni keskenmenossa oli kaavintaan joutuminen. Selvisin kuitenkin noista molemmista.
Vuosi sitten olin katkera. Minun oli välillä vaikea kohdata kavereita, kenellä oli pieniä lapsia ja pelkäsin koko ajan lähipiiristä tulevan uusia raskausuutisia. Kaikkialla ympärillä näki vain raskausmahoja ja vauvoja. Olin melko sulkeutunut ja ajatukseni pyörivät vain uudelleen raskaaksi tulemisen ympärillä. Kaikki muu tuntui melko merkityksettömältä.
Nyt tuo aika tuntuu kaukaiselta ja tunnen olevani paljon enemmän oma itseni ja se tuntuu hyvältä. Se pakkomielteinen raskauden tavoittelu vei todella paljon tilaa elämästä ja ajatuksista. Se katkeruus rasitti todella paljon itseäni. En siltikään varmasti olisi pystynyt elämään tuota elämänvaihetta mitenkään muuten. Se vauvan kaipuu on jotain niin kovaa, ettei siltä noin vain ummisteta silmiä. Eikä sille katkeruudellekaan mitään oikein voinut, muuta kuin koittaa käsitellä järjellä sitä tunnetta.
Onneksi viime syyskuussa tärpännyt raskaus tuotti tulosta ja meidän poikamme on nyt täällä <3 Olen niin kiitollinen hänestä. Alkupuolisko raskaudesta meni pelätessä, enkä uskaltanut kiintyä vauvaan. Pahoinvointi myös aiheutti sen, etten pystynyt nauttimaan raskaudesta. Onneksi loppupuoliskolla pystyin pikkuhiljaa alkaa luottamaan, että kaikki voi sujua hyvin ja aloin kiintymään vauvaan. Pidin tuossa vaiheessa myös raskaana olemisesta ja se vauvamaha oli ihana! Nyt pystyn ajattelemaan, että näin tämän kuului mennä. Juuri tämä poika meidän kuului saada luoksemme <3
Nyt sitten tietenkin mielessä ja puheissa käy välillä mahdollinen toinen lapsi. Toivomme kovasti pojallemme sisarusta jossain vaiheessa. Raskasta tulee taas mahdollisesti olemaan yritystaival, jos ei jotenkin ihmeen kaupalla nopeasti tärppäisi ja kaikki menisi hyvin (epäilen, eiköhän kierto ole raskauden ja imetyksen jäljiltä mitä sattuu, sitten kun se joskus starttaa). Siinä tulee myös mukana uuden keskenmenon riski. Se oli elämäni raskaimpia kokemuksia ja olisi kamalaa joutua käymään se läpi uudelleen. Mutta veikkaan, että vauvakuume alkaa jossain vaiheessa uudelleen vaivaamaan. Sinne nyt on vielä aikaa, että alamme uudelleen yrittämään, mutta on kiva haaveilla tulevasta :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti