Rakenneultra

Tänään koitti vihdoin odotettu ja jännitetty rakenneultra! Yöllä tuli nukuttua huonosti ja heräsin paljon ennen kellon soittoa enkä jännitykseltä saanut enää uudelleen unen päästä kiinni. Illan, yön ja aamun aikana tuli mietittyä kaikki pahimmat skenaariot läpi päässä. Kovasti on pelottanut, että jos vauvalla todettaisiinkin joku niin kamala rakennevika, että raskaus täytyisi keskeyttää. Onneksi aika oli heti aamupäivällä, niin ei tarvinnut koko päivää jännittää. Odotustilassa syke kohosi kohoamistaan, onneksi oli mies vierellä rauhoittamassa.

Meille rakenneultran teki lääkäri, sillä syön migreeniin estolääkkeenä beetasalpaajaa. Tuo lääke on todettu ihan turvalliseksi raskauden aikana, mutta se voi aiheuttaa sikiön kasvun hidastumista ja pienipainoisuutta. Synnytyksen jälkeen vauvalla voi myös olla syke alhainen, joten sitä seurataan sitten synnytyksen jälkeen. Onneksi lääkäri oli oikein mukava ja hänen olemuksensa rauhoittava, myös kätilö oli tutkimuksessa paikalla.

Aivan ensimmäisenä ultrattiin alakautta kohdunkaulan ja istukan sijainnin tarkistamiseksi. Istukka oli nimittäin nt-ultrassa osittain kohdunkaulakanavan päällä. Nyt istukka oli onneksi noussut kohdun kasvamisen mukana ylöspäin, eikä ollut enää kanavan päällä ja kohdunkaula oli kanssa kunnossa. Sitten lääkäri siirtyi ultraamaan mahan päältä, oli ihanaa taas nähdä pieni <3 Alkuun lääkäri katsoi, että syke näyttää normaalilta, vauva liikkuu ja lapsivettä on normaali määrä. Sitten alettiin käydä rakenteita yksitellen läpi ja jokaisen "näyttää normaalilta/hyvältä" lausahduksen jälkeen pystyin hengittämään vapaammin. Sydäntä lääkäri ultrasi kauemmin sanomatta mitään ja siinä vaiheessa oma syke taas lähti nousuun ja olin hetken varma, että siellä on sitten jotain vikaa. Mutta ei, kaikki kunnossa! Napanuoran virtauksia myös tarkasteltiin ja ne olivat kunnossa. Pienen paino oli 369g, vastaten viikkoja 20+4 (nyt 20+2), joten tähän mennessä ainakin kasvu on ollut ihan normaalia.

Todella huojentavaa, että kaikki on hyvin! Raskaus tuntuu taas vähän todellisemmalta ja uskaltaa taas luottaa enemmän. Tuon beetasalpaaja lääkityksen vuoksi varattiin ylimääräinen sikiön kasvukontrolli raskausviikolle 36+. Se olisi sitten toukokuussa, hurjaa ajatella niin pitkälle! Aloin jo kaivelemaan kalenteria tuota aikaa varatessa, mutta tajusin, että hei mä oon silloin äitiyslomalla jo! Ei siis mitään työjuttuja tarvitse miettiä enää silloin. 

Ultran jälkeen sai huokaista helpotuksesta ja olo tuntui paljon kevyemmältä. Jätettiin kuitenkin miehen kanssa vielä pieni jännitys päälle. Sukupuolen nimittäin pyysimme paperille kirjoitettuna, sillä ajateltiin, että olisi kiva illalla miehen töiden jälkeen syödä hyvin, ottaa lasit alkoholitonta skumppaa ja katsoa rauhassa kahdestaan vauvan sukupuoli! <3 Eli en vielä itsekään tiedä, kumpi meille tulee, tyttö vai poika! :D En ole tähän mennessä miettinyt sukupuolta kovinkaan paljoa, mutta koko raskauden on ollut vahva poikafiilis. Saa nähdä osuuko oikeaan vai menikö tuo fiilis ihan metsään. Hassua, kun nyt uskaltaa sukupuoltakin miettiä ja jänskättää, illalla se sitten selviää! Kirjoittelen tänne sitten myöhemmin, että kumpi meille olisi tulossa ja laitan ultrakuvaa, jos joku hyvä otos sattui tulemaan. Tieto sukupuolesta on nimittäin ultrakuvien välissä, joten en pääse niitäkään vielä tutkailemaan :D

17.-19. raskausviikko

Eli 16+0-18+6.

Kuva eiliseltä 19+1.

Koko: Sikiö painaa 220g ja koko pituus on 18cm viikolla 19.

Mitä viikolla 19 tapahtuu: Sormen- ja varpaanjäljet alkavat muotoutua. Kasvot kehittyvät ja muuttuvat ihmismäisemmiksi päivä päivältä. Sikiö harjoittelee imemisliikkeitä ja nielee samalla lapsivettä. Napanuora kasvaa ja kehittyy paksummaksi, sen läpi kulkee suurella voimalla veri, joka antaa ravintoa sikiölle. (Vau,fi)

Suurimmat oireet: Viikolla 17 ja 18 pahoinvointia tuli vielä todella herkästi ja oksentelin joitain kertoja töissä. Viikolla 19 pahoinvointi tuntui väistyneen enkä oksentanut kertaakaan, jes! Migreenit ovat selvästi vähentyneet, joitain kertoja on kohtaus yrittäny päälle, mutta olen saanut sen pysäytettyä alkuunsa. Pissattaa usein ja jos rakko ehtii täyttyä liikaa niin alavatsaa alkaa vihlomaan. Selkä väsyy todella pienestä ja iskias vaivaakin oli muutamana päivänä (onneksi meni venyttelyillä ohi eikä toistaiseksi ole palannut). Viikolla 19 alkoi tuntumaan, että hengästyn yhä herkemmin ja lihaksille ei meinaa riittää happea. Hb oli onneksi vielä hyvä 129. Lapsuuden/nuoruuden astma on pahentunut nyt raskausaikana ja oire johtuu varmaan siitä. Ja toki raskaus itsessäänkin pistää herkemmin hengästyttämään.

Mielihalut/mikä etoo: Rasvainen ruoka ei edelleenkään maistu, melkeinpä kaikkea muuta jo pystyy syömään. Suklaaseen on tullut järkyttävä himo (mikä ei ole yhtään hyvä juttu :D).

Kuva eiliseltä 19+1.

Mietteitä: Vointi tuntuu nyt suht normaalilta ja hyvältä, ihanaa! Väsyn kyllä nopeammin, kuin ennen raskautta ja paikkoja alkaa kolottamaan herkästi. Onkin täytynyt pitää nyt hyvin huolta, että saa tarpeeksi lepoa.

Ensimmäinen neuvolalääkäri käynti oli 16+4. Käynnillä kaikki oli kunnossa ja lääkäri oli oikein mukava, joskin hänellä tuntui olevan vähän kiire. Tuolloin toin esille huoleni pahentuneesta astmasta ja nyt sitten onkin käytössä astmalääkkeet säännöllisenä. Onneksi niidenkin pitäisi olla ihan turvallisia raskausaikana.

Ihan kohta ollaan puolivälissä, hurjaa! Rakenneultraan on nyt viikko aikaa ja sen lähestyessä alkaa jännittämään enemmän ja enemmän. Toivon niin kaiken olevan kunnossa <3 Tämä raskaus tuntuu menneen aika nopeaa tahtia. Toisaalta tuntuu, että vielä on niin pitkä aika jäljellä. 

Vatsan kasvua olen seurannut ja odottanut innolla ja kasvanut vatsa ei ole onneksi ahdistanut yhtään vaan tuntuu ihanalta :) Toisaalta taas painon nousu on välillä ahdistanut, vaikka ajattelin ennen raskautta, että kunhan saan vain olla raskaana niin en siitä ahdistu tai ota stressiä. Paino on noussut alusta asti, vaikka oli pahoinvointia ja syömiset oli murto-osan normaalista. Ja oksentelin sen 1,5kk putkeen joka päivä. Nyt onneksi painon nousu tuntuu tasaantuneen ja paino oli tänä aamuna saman verran, kuin tuolla neuvolalääkäri käynnillä. Sellainen turha turvotus tuntuu lähteneen varsinkin vatsan kohdalta pois. 

Viikolla 18 tunsin ensimmäiset liikkeet! Ne tuntuivat sellaisilta kuplan puhkeamisilta ja pieniltä hipsutuksilta. Alkuun liikkeitä tuntui todella harvakseltaan, mutta nyt niitä on tuntunut melkein päivittäin. Istukka on edessä, joten se vaimentaa liikkeitä paljon. En malta odottaa, että tuntisin liikkeitä useammin ja mieskin pääsisi niitä vatsan päältä tuntemaan!

Milloin uskallan luottaa?

Pientä ruskeaa tuhrua valkovuodon seassa wc-reissulla. Paniikki. Viimeksi keskeytyneessä keskenmenossa tuli ruskeaa tuhruvuotoa. Onko tämä nyt sitä? Menetinkö taas vauvamme? Työnnän ajatuksen johonkin alitajunnan perukoille ja tunnen samalla etäännyttäväni lisää itseäni vauvasta. Milloin uskallan luottaa ja oikeasti kiintyä vauvaan? Milloin en pelkää jatkuvasti, että hänet viedään pois meiltä?

Aiemmat kokemukset ovat johtaneet siihen, että en uskalla luottaa mihinkään enkä uskalla kiintyä vauvaan. Tiedostan kyllä järjellä, että suuremmalla todennäköisyydellä saamme vauvan syliimme kesäkuussa ja meistä tulee kolmihenkinen perhe. Mutta pelko menetyksestä on valtava. Pelko ei ole kokoajan läsnä eikä häiritse normaalia arkea, en harrasta suurta katastrofi ajattelua tai koe fyysisiä oireita pelosta. Se vain istuskelee tuolla päässäni faktana, että mitä vain voi käydä ja käskee varautua kaikkeen. Keskeytynyt keskenmeno, liian aikaisin käynnistyvä synnytys, vesien meno tässä vaiheessa, paha rakennevika rakenneultrassa, kohtukuolema... Ja kyllähän kaikki varmasti tiedostavat nämä faktat, mutta minulla ne nyt vain ovat saaneet liian suuren osan päästäni ja ovat jatkuvasti läsnä. Ja samalla se estää minua kiintymästä tähän ihanaan pieneen vauvaan ja kuvittelemasta arkeamme hänen kanssaan. Luulin pelon olevan ensimmäisellä kolmanneksella läsnä ja helpottavan nt-ultran jälkeen. Mutta tässä lähennellään puoltaväliä ja tilanne on edelleen sama! 

Olen käytännön tasolla yrittänyt konkretisoida vauvan tuloa. Olen ostellut vauvan vaatetta ja kurkkinut kelan laskurista milloin äitiysloma alkaa. Olen yrittänyt puheissani puhua, että sitten kun eikä sitten jos muodossa. Olen puhunut ihmisten kanssa mielelläni raskaudestani ja miehenkin kanssa olemme pikkuhiljaa uskaltaneet puhua tulevaisuudesta. Ja pakkokin se on suunnitella tulevaisuutta pikkuhiljaa. Mutta silti koen, että millä hetkellä tahansa tämä kaikki vain otetaan pois meiltä. Mieleni yrittää varmaan suojella minua sillä, etten kiinny vauvaan, ettei menetys tuntuisi niin pahalta jos niin kävisi. Vaikka tietenkin se tuntuisi ihan yhtä pahalta ja maailmani romahtaisi siihen paikkaan.

Mietin, että näin ei voi jatkua raskauden loppuun asti. Pakko on jossain vaiheessa uskaltaa kiintyä, ettei sitten vauvan synnyttyä suhde hänen kanssaan kärsisi. Olenkin nyt asettanut rakenneultran rajaksi. Jos siellä on kaikki hyvin, ja ajatusmallini jatkaa samaa rataa, aion pyytää neuvolasta aikaa neuvolapsykologille. Josko hän auttaisi poistamaan pelkojani. Vaihtoehtona on myös käydä jo aiemmasta tutuksi käyneen ja hyväksi todetun psykoterapeutin luona ja puida asiaa hänen kanssaan. Olen kyllä siihen tyytyväinen, että tiedostan hyvin tämän ongelman ja pystyn itseksenikin jonkin verran käsittelemään sitä. Asiaa eivät auta anopin kommentit tyyliin "kyllä nyt vaan pitäisi pystyä nauttimaan jo siitä raskaudesta" ja jatkuvat kyselyt ja painostus, että selvitämmekö vauvan sukupuolen (se on kuulemma pakko selvittää eräiden mielestä rakenneultrassa). Sukupuolella ei ole meille itsellemme mitään väliä, kunhan vauvalla vaan olisi kaikki hyvin! Sivuhuomautuksena voin kyllä todeta, että itse olen enemmän sukupuolen selvittämisen kannalla, koska sekin omalta osaltaan varmasti auttaisi konkretisoimaan vauvaa taas vähän enemmän.

Tuota alussa mainitsemaani pientä ruskeaa tuhrua tuli muutaman kerran parina päivänä ja tänään kävin neuvolassa sydänääniä kuuntelemassa. Hyvä ja vahva syke onneksi löytyi <3 Limakalvot ovat kuivat ja herkät, niin tuo pieni vuoto suurella todennäköisyydellä on niistä johtuvaa, eikä neuvolassa huolestuttu nyt asiasta. Liikkeitä olen tuntenut ehkä muutamaan otteeseen, istukka on edessä niin se vaimentaa niitä paljon. Toivon myös, että kun alan tuntemaan kunnolla liikkeitä, niin uskaltaisin luottaa taas enemmän. Ja vaikka en kunnolla vielä uskalla kiintyäkään, niin on tuo vauva silti kaikkein tärkeintä tällä hetkellä <3

Tällaisia sekavia ajatuksia päässä risteilee. Onko muilla saman suuntaisia ajatuksia tai muita pelkoja raskauden suhteen?