keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Milloin uskallan luottaa?

Pientä ruskeaa tuhrua valkovuodon seassa wc-reissulla. Paniikki. Viimeksi keskeytyneessä keskenmenossa tuli ruskeaa tuhruvuotoa. Onko tämä nyt sitä? Menetinkö taas vauvamme? Työnnän ajatuksen johonkin alitajunnan perukoille ja tunnen samalla etäännyttäväni lisää itseäni vauvasta. Milloin uskallan luottaa ja oikeasti kiintyä vauvaan? Milloin en pelkää jatkuvasti, että hänet viedään pois meiltä?

Aiemmat kokemukset ovat johtaneet siihen, että en uskalla luottaa mihinkään enkä uskalla kiintyä vauvaan. Tiedostan kyllä järjellä, että suuremmalla todennäköisyydellä saamme vauvan syliimme kesäkuussa ja meistä tulee kolmihenkinen perhe. Mutta pelko menetyksestä on valtava. Pelko ei ole kokoajan läsnä eikä häiritse normaalia arkea, en harrasta suurta katastrofi ajattelua tai koe fyysisiä oireita pelosta. Se vain istuskelee tuolla päässäni faktana, että mitä vain voi käydä ja käskee varautua kaikkeen. Keskeytynyt keskenmeno, liian aikaisin käynnistyvä synnytys, vesien meno tässä vaiheessa, paha rakennevika rakenneultrassa, kohtukuolema... Ja kyllähän kaikki varmasti tiedostavat nämä faktat, mutta minulla ne nyt vain ovat saaneet liian suuren osan päästäni ja ovat jatkuvasti läsnä. Ja samalla se estää minua kiintymästä tähän ihanaan pieneen vauvaan ja kuvittelemasta arkeamme hänen kanssaan. Luulin pelon olevan ensimmäisellä kolmanneksella läsnä ja helpottavan nt-ultran jälkeen. Mutta tässä lähennellään puoltaväliä ja tilanne on edelleen sama! 

Olen käytännön tasolla yrittänyt konkretisoida vauvan tuloa. Olen ostellut vauvan vaatetta ja kurkkinut kelan laskurista milloin äitiysloma alkaa. Olen yrittänyt puheissani puhua, että sitten kun eikä sitten jos muodossa. Olen puhunut ihmisten kanssa mielelläni raskaudestani ja miehenkin kanssa olemme pikkuhiljaa uskaltaneet puhua tulevaisuudesta. Ja pakkokin se on suunnitella tulevaisuutta pikkuhiljaa. Mutta silti koen, että millä hetkellä tahansa tämä kaikki vain otetaan pois meiltä. Mieleni yrittää varmaan suojella minua sillä, etten kiinny vauvaan, ettei menetys tuntuisi niin pahalta jos niin kävisi. Vaikka tietenkin se tuntuisi ihan yhtä pahalta ja maailmani romahtaisi siihen paikkaan.

Mietin, että näin ei voi jatkua raskauden loppuun asti. Pakko on jossain vaiheessa uskaltaa kiintyä, ettei sitten vauvan synnyttyä suhde hänen kanssaan kärsisi. Olenkin nyt asettanut rakenneultran rajaksi. Jos siellä on kaikki hyvin, ja ajatusmallini jatkaa samaa rataa, aion pyytää neuvolasta aikaa neuvolapsykologille. Josko hän auttaisi poistamaan pelkojani. Vaihtoehtona on myös käydä jo aiemmasta tutuksi käyneen ja hyväksi todetun psykoterapeutin luona ja puida asiaa hänen kanssaan. Olen kyllä siihen tyytyväinen, että tiedostan hyvin tämän ongelman ja pystyn itseksenikin jonkin verran käsittelemään sitä. Asiaa eivät auta anopin kommentit tyyliin "kyllä nyt vaan pitäisi pystyä nauttimaan jo siitä raskaudesta" ja jatkuvat kyselyt ja painostus, että selvitämmekö vauvan sukupuolen (se on kuulemma pakko selvittää eräiden mielestä rakenneultrassa). Sukupuolella ei ole meille itsellemme mitään väliä, kunhan vauvalla vaan olisi kaikki hyvin! Sivuhuomautuksena voin kyllä todeta, että itse olen enemmän sukupuolen selvittämisen kannalla, koska sekin omalta osaltaan varmasti auttaisi konkretisoimaan vauvaa taas vähän enemmän.

Tuota alussa mainitsemaani pientä ruskeaa tuhrua tuli muutaman kerran parina päivänä ja tänään kävin neuvolassa sydänääniä kuuntelemassa. Hyvä ja vahva syke onneksi löytyi <3 Limakalvot ovat kuivat ja herkät, niin tuo pieni vuoto suurella todennäköisyydellä on niistä johtuvaa, eikä neuvolassa huolestuttu nyt asiasta. Liikkeitä olen tuntenut ehkä muutamaan otteeseen, istukka on edessä niin se vaimentaa niitä paljon. Toivon myös, että kun alan tuntemaan kunnolla liikkeitä, niin uskaltaisin luottaa taas enemmän. Ja vaikka en kunnolla vielä uskalla kiintyäkään, niin on tuo vauva silti kaikkein tärkeintä tällä hetkellä <3

Tällaisia sekavia ajatuksia päässä risteilee. Onko muilla saman suuntaisia ajatuksia tai muita pelkoja raskauden suhteen?




12 kommenttia:

  1. Vaikka minulle tämä on ensimmäinen raskaus enkä ole kokenut keskenmenoja, niin kyllä huoli on vahvasti läsnä. Ennenaikainen synnytys, istukan irtoaminen, kohtukuolema jne. Jokaisen etapin jälkeen (varhaisultra, nt-ultra, rakenneultra) on hieman helpottanut kyllä, mutta edelleen jokaisen raskausviikon poksumisen tienoolla (huomenna rv25) haen tietoa että kuinka iso vauva on nyt ja millaiset mahdollisuudet sillä olisi selvitä ennenaikaisesta synnytyksestä. Varmaan siinä kohtaa kun viikot alkavat olemaan turvallisen puolella, alan jännittämään synnytyksen mahdollisia komplikaatioita ja vauvan vammautumista tai kuolemaa siinä. Aina tulee uusi pelko vanhan tilalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaistun tuntemuksiisi, jännitän varmasti kanssa turvallisilla viikoilla juuri komplikaatioita ym. Nyt jo välillä tulee ajatuksia päähän, että mitä kaikkea voi mennä esim juuri synnytyksessä pieleen! Tieto varmaan kanssa lisää tuskaa, olen lukenut tässä vuosien varrella paljon mm. synnytyskertomuksia, ihan vaan koska aihe kiinnostaa kovasti. Mutta helpottavaa, että muillakin liikkuu samanlaisia pelkoja päässä! Ja toivottavasti meillä menisi kaikki hyvin loppuun asti ilman mitään komplikaatioita <3

      Poista
  2. Kurja kuulla, että huoli on läsnä. Ymmärrän kyllä tosi hyvin, miksi. :( Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta käydä juttelemassa, jos rakenneultran jälkeenkin huoli vielä painaa mieltä. Kaikkea hyvää ja olen ihan varma, että kaikki menee loppuun asti hyvin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon Emma <3 todella toivon niin ja suuremmalla todennäköisyydellä kaikki meneekin hyvin! Pitäisi yrittää luottaa siihen :)

      Poista
  3. Ikävää, mutta hyvin ymmärrettävää. :/ Itsekin kuvittelin, että pelot loppuisivat ensimmäisen kolmanneksen jälkeen, mutta ei ainakaan vielä ole sellaista ilmiötä havaittavissa, joskaan pelko ei varmaan ole ihan niin paljon läsnä kuin sinulla. Minua varmaan auttaa se, että on jo yksi (suhteellisen) hyvin mennyt loppuraskaus ja synnytys takana, joten päällimmäisenä on tunne siitä, että samalla kaavalla mennään tälläkin kertaa. Kuitenkin joka kerta kun lähestytään jotain etappia tai tulee supistuksia niin sellainen "entä jos..." -paniikki hiipii jostain. Mies on meillä ehkä se, joka pelkää enemmän.

    Toivottavasti rakenneultrasta tai keskustelusta on apua <3 Haluan tosin vielä sanoa, ettei ole mielestäni mitenkään väärin jos ei ole kiintynyt vauvaan vielä, tai edes synnytyksen jälkeen. Itse olin esikoiseen varsin kiintynyt raskausaikana, mutta sairaalassa koko tyyppi ei herättänyt minussa mitään tunteita, eikä vielä kotonakaan moneen viikkoon. Suhde syntyi pikkuhiljaa ensimmäisen vuoden aikana. :)

    Tsemppiä rakenneultran odotteluun!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä, että kuitenkin pystyt pitämään päällimmäisenä sen tunteen, että kaikki menee hyvin :) mutta ihan ymmärrettävää, että silti tietyt asiat saa pientä paniikkia aikaan! Ja kiva kun jaoit kokemuksen tuosta kiintymyksestä, jotenkin niin kaikkialta saa sen kuvan, että vauvaa pitää heti osata rakastaa tai jos en nyt kiinny vauvaan niin koko suhde kärsii. Mutta helpottavaa, että ei tarvitse nyt sitä ainakaan stressata ja kiintymys voi syttyä sitten myöhemminkin! Kiitos tsempeistä <3

      Poista
  4. Ymmärrän kyllä täysin huolesi! Odotan myös esikoista ja vaikka minulla ei olekaan keskenmenoja taustalla, on huoli vauvan voinnista silti läsnä. (Ja onhan se tottakai ymmärrettävää!) Alussa tuo tunne oli niin paljon voimakkaampi, varhaisultrassa pelkäsin onko se oikeassa paikassa/onko tuulimuna/löytyykö syke, nt-ultrassa pelkäsin että onko vauva vielä elossa ja löytyykö syke/paljonko on niskaturvotusta/onko vauva terveen oloinen. Rakenneultrassa sama homma, pelko vakavista rakennepoikkeavuuksista jne. Onneksi meidän kohdalla kaikki vaikutti olevan mallikkaasti ja olen kyllä nyt pikkuhiljaa rakenneultran jälkeen alkanut uskoa ja luottaa siihen että perheemme kasvaa kolmen kuukauden kuluttua pienellä miehenalulla :) Kyllähän sitä siitä huolimatta jonkinlainen pelko ja huoli on läsnä, päällimmäisenä ehkä nyt kohtukuoleman pelko, mutta myös ennenaikainen synnytys, kätkykuoelma jne. pelottavat. Niiden pelon takia olen ehkä itsekin pelännyt kiintyä vauvaan,mutta yritän kovasti luottaa siihen että kaikki menisi hyvin. Stressikään kun ei ole vauvalle hyväksi :/

    Tsemppiä kovasti odotukseen ja yritä antaa itsesi myös nauttia tästä ihanasta ajasta, on tämä niin ainutlaatuista! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, etä kaikki on ollut hyvin ja olet nyt saanut luottamusta siihen, että kaikki meneekin hyvin! :) Ja ihanaa, onko siellä enään kolme kuukautta laskettuun aikaan <3 tuntuu tämä aika menevän tosi nopeasti! Ja on ihan totta, että stressi ei tee äidille eikä vauvalle hyvää! Toivottavasti rakenneultrassa olisi kaikki hyvin ja sen jälkeen pystyisin kanssa nauttimaan enemmän :) kiitos ja samoin tsemppiä sinne <3

      Poista
  5. Eihän, onpa kurjaa :( Itselläni oli ihan samanlainen kokemus silloin joulukuussa, ja minullakin terkkari veikkaili että kyse oli vain limakalvojen kuivuudesta. Mutta oli syy mikä tahansa, niin tuollainen todella säikäyttää ja pahasti. Ikäviä nuo anoppisi kommentit, raskaus on jokaisen henkilökohtainen asia eikä hänen pitäisi tuolla tavalla tuoda omia mielipiteitä esiin.
    Samaistun niin noihin tunteisiin ja ajatuksiin, joita sulla on. Enää pelko ei ole kurkkua kuristava, mutta huolenaiheita löytää koko ajan jostain. Sellaista kunnollista luottoa siihen, että asiat varmasti menevät hyvin, ei vain ole tullut. Pitää vaan yrittää löytää edes pieniä hetkiä, jolloin iloita raskaudesta ja antaa itselle lupa olla onnellinen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ymmärryksestä <3 onko sulla muuten tullut sen joulukuun jälkeen uudelleen mitään vuotoa? Mulla ei onneksi nyt tuon parin päivän jälkeen ole tullut, kuin normaalia valkovuotoa.
      Ja tuo kuulostaa kyllä hyvältä, että koittaa löytää niitä pieniä ilon ja onnen hetkiä, nekin varmasti auttavat aina eteenpäin ja vähän saavat pelkoja kauemmas :) nyt kun vauvan liikkeitä on tuntunut enemmän, olen aina koittanut pysähtyä siihen hetkeen ja mielessäni olen puhunut vauvalle ja miettinyt häntä <3

      Poista
    2. Juuri näin! Minullakin se on tosi vaihtelevaa, kuinka pystyn suhtautumaan ja onko vallalla enemmän ilo vai pelot. Mitään vuotoa ei onneksi (*koputtaa puuta*) sen joulukuun jälkeen ole tullut. Toivotaan, että sinullakin tuo jäisi vain kertaluontoiseksi. Ja hei, tsemppiä rakenneultran odotteluun!! ❤️

      Poista
    3. Hyvä ettei ole enää sen jälkeen mitään vuotoa näkynyt! :) Täälläkään ei nyt tuon jälkeen kyllä ole onneksi tullut mitään!
      Kiitos!! <3

      Poista