Milloin uskallan luottaa?

Pientä ruskeaa tuhrua valkovuodon seassa wc-reissulla. Paniikki. Viimeksi keskeytyneessä keskenmenossa tuli ruskeaa tuhruvuotoa. Onko tämä nyt sitä? Menetinkö taas vauvamme? Työnnän ajatuksen johonkin alitajunnan perukoille ja tunnen samalla etäännyttäväni lisää itseäni vauvasta. Milloin uskallan luottaa ja oikeasti kiintyä vauvaan? Milloin en pelkää jatkuvasti, että hänet viedään pois meiltä?

Aiemmat kokemukset ovat johtaneet siihen, että en uskalla luottaa mihinkään enkä uskalla kiintyä vauvaan. Tiedostan kyllä järjellä, että suuremmalla todennäköisyydellä saamme vauvan syliimme kesäkuussa ja meistä tulee kolmihenkinen perhe. Mutta pelko menetyksestä on valtava. Pelko ei ole kokoajan läsnä eikä häiritse normaalia arkea, en harrasta suurta katastrofi ajattelua tai koe fyysisiä oireita pelosta. Se vain istuskelee tuolla päässäni faktana, että mitä vain voi käydä ja käskee varautua kaikkeen. Keskeytynyt keskenmeno, liian aikaisin käynnistyvä synnytys, vesien meno tässä vaiheessa, paha rakennevika rakenneultrassa, kohtukuolema... Ja kyllähän kaikki varmasti tiedostavat nämä faktat, mutta minulla ne nyt vain ovat saaneet liian suuren osan päästäni ja ovat jatkuvasti läsnä. Ja samalla se estää minua kiintymästä tähän ihanaan pieneen vauvaan ja kuvittelemasta arkeamme hänen kanssaan. Luulin pelon olevan ensimmäisellä kolmanneksella läsnä ja helpottavan nt-ultran jälkeen. Mutta tässä lähennellään puoltaväliä ja tilanne on edelleen sama! 

Olen käytännön tasolla yrittänyt konkretisoida vauvan tuloa. Olen ostellut vauvan vaatetta ja kurkkinut kelan laskurista milloin äitiysloma alkaa. Olen yrittänyt puheissani puhua, että sitten kun eikä sitten jos muodossa. Olen puhunut ihmisten kanssa mielelläni raskaudestani ja miehenkin kanssa olemme pikkuhiljaa uskaltaneet puhua tulevaisuudesta. Ja pakkokin se on suunnitella tulevaisuutta pikkuhiljaa. Mutta silti koen, että millä hetkellä tahansa tämä kaikki vain otetaan pois meiltä. Mieleni yrittää varmaan suojella minua sillä, etten kiinny vauvaan, ettei menetys tuntuisi niin pahalta jos niin kävisi. Vaikka tietenkin se tuntuisi ihan yhtä pahalta ja maailmani romahtaisi siihen paikkaan.

Mietin, että näin ei voi jatkua raskauden loppuun asti. Pakko on jossain vaiheessa uskaltaa kiintyä, ettei sitten vauvan synnyttyä suhde hänen kanssaan kärsisi. Olenkin nyt asettanut rakenneultran rajaksi. Jos siellä on kaikki hyvin, ja ajatusmallini jatkaa samaa rataa, aion pyytää neuvolasta aikaa neuvolapsykologille. Josko hän auttaisi poistamaan pelkojani. Vaihtoehtona on myös käydä jo aiemmasta tutuksi käyneen ja hyväksi todetun psykoterapeutin luona ja puida asiaa hänen kanssaan. Olen kyllä siihen tyytyväinen, että tiedostan hyvin tämän ongelman ja pystyn itseksenikin jonkin verran käsittelemään sitä. Asiaa eivät auta anopin kommentit tyyliin "kyllä nyt vaan pitäisi pystyä nauttimaan jo siitä raskaudesta" ja jatkuvat kyselyt ja painostus, että selvitämmekö vauvan sukupuolen (se on kuulemma pakko selvittää eräiden mielestä rakenneultrassa). Sukupuolella ei ole meille itsellemme mitään väliä, kunhan vauvalla vaan olisi kaikki hyvin! Sivuhuomautuksena voin kyllä todeta, että itse olen enemmän sukupuolen selvittämisen kannalla, koska sekin omalta osaltaan varmasti auttaisi konkretisoimaan vauvaa taas vähän enemmän.

Tuota alussa mainitsemaani pientä ruskeaa tuhrua tuli muutaman kerran parina päivänä ja tänään kävin neuvolassa sydänääniä kuuntelemassa. Hyvä ja vahva syke onneksi löytyi <3 Limakalvot ovat kuivat ja herkät, niin tuo pieni vuoto suurella todennäköisyydellä on niistä johtuvaa, eikä neuvolassa huolestuttu nyt asiasta. Liikkeitä olen tuntenut ehkä muutamaan otteeseen, istukka on edessä niin se vaimentaa niitä paljon. Toivon myös, että kun alan tuntemaan kunnolla liikkeitä, niin uskaltaisin luottaa taas enemmän. Ja vaikka en kunnolla vielä uskalla kiintyäkään, niin on tuo vauva silti kaikkein tärkeintä tällä hetkellä <3

Tällaisia sekavia ajatuksia päässä risteilee. Onko muilla saman suuntaisia ajatuksia tai muita pelkoja raskauden suhteen?