sunnuntai 29. heinäkuuta 2018

Voiko keskenmenosta puhua?

Juttelen työkaverini kanssa kahdestaan kahvihuoneessa reilu viikko kaavinnan jälkeen. Tulee puhe tulevasta lomasta ja juuri olleesta sairaslomastani. Työkaveri kysyy ymmärtäväisesti, olinko migreenin takia pois. Sydän alkaa hakkaamaan, päässä on ristiriitaisia ajatuksia sen suhteen, mitä vastaan. Mieli tekisi kamalasti kertoa mitä olen juuri kokenut, mutta voiko tälläisen asian kertoa kesken työpäivän? Päädyn vain sanomaan, että ei, en ollut, syy oli itseasiassa toinen. Keskustelu jatkuu muihin asioihin.

Niin, voiko keskenmenosta puhua ja kelle siitä voi puhua? Missä tilanteissa siitä voi puhua? Täytyykö ottaa huomioon sen ihmisen tunteet, kenelle siitä kertoo? Näitä kysymyksiä olen kovasti pohtinut. Minulla on kova tarve puhua kokemastani. Haluaisin vain ajoittain huutaa "hei minäkin olen ollut raskaana, minustakin meinasi tulla äiti, mutta menetin sen kaiken!". Olen kokenut kolmen kuukauden aikana paljon: olen ollut raskaana, olen kokenut keskenmenon, olen ollut potilaana ja kaavinnassa sekä sen kautta ensimmäistä kertaa nukutettuna. Minusta tuntuu, etten ole enää täysin sama ihminen ja haluasin muidenkin tietävän mitä olen kokenut. Samalla siinä tulisi vain paljastaneeksi sen tosiasian, että meillä yritetään tehdä lapsia juuri nyt. 

Ehdimme kertoa raskaudestani aivan lähipiirille alkuraskauden ultran jälkeen. Töissä tiesi vain pomoni sekä yksi työkaverini. Mieli olisi tehnyt kertoa raskaudesta kaikille. Olisi myös ollut kiva pystyä töissä välillä sanomaan, että nyt on huono olo ja on pakko mennä syömään. Tai olisi ollut kiva selittää, miksi on niin väsynyt ja miksi migreenit ovat lisääntyneet. Kesäkuussa kun keskenmeno todettiin, piti siitä tietenkin ilmoittaa kaikille, ketkä tiesivät raskaudesta. Itse en pystynyt heti puhumaan asiasta, mieheni sai hoitaa ihmisille asiasta ilmoittamisen. Muutama ihminen lisää sai tietää, että olin ollut raskaana ja sen päättyneen keskenmenoon, sillä asia oli pakko selittää yhden tilanteen vuoksi. Alkuun en halunnut puhua asiasta, kuin miehelleni. Olin itsekin vielä niin shokissa kaikesta tapahtuneesta ja työstin sitä itsekseni ja mieheni kanssa. Kun palasin töihin vajaa viikko lääkkeellisen tyhjennyksen jälkeen, kerroin lähimmille työkavereilleni, jotka olivat samassa vuorossa. Tämä oli todella vaikeaa tuossa vaiheessa, mutta koin, että niin on parempi. Minun olisi ollut helpompi lähteä kotiin, jos en olisikaan töihin pystynyt. Yksi työkaverini myös totesi ihmetelleensä, miksi olin ollut niin vaisu ja tämä asia tietenkin selitti sen. Oli helpompi olla juuri sellainen kun itsestä tuntui, kun tiesi muiden ymmärtävän. 

Kun kolme viikkoa lääkkeellisen tyhjennyksen jälkeen aloin töissä vuotamaan runsaasti, kerroin yhdelle työkaverilleni keskenmenosta, sillä oli vaarana, että saatan joutua lähtemään kesken päivän pois. Vuorossa oli myös yksi työkaverini joka oli jo tilanteen tasalla muutenkin. Sinnittelin loppu työvuoron (näin jälkeenpäin ajateltuna olisi ehkä vain kannattanut lähteä kotiin), mutta en pystynyt kertomaan muille työkavereilleni. Mumisin vain jotain epäselvää huonosta olosta. Parempi olisi ollut vain sanoa suoraan, että en voi hyvin, saatan tarvita apua töissäni, sillä minulla oli keskenmeno ja nyt vuodan uudelleen verta.

Nyt, kun keskenmeno on näillä näkymin fyysisesti hoitunut loppuun, tekisi mieli puhua. Olen myös yhden tapauksen myötä huomannut, että kun tällaisesta aiheesta avautuu, saattaakin saada vertaistukea! Haluan myös rikkoa asioihin liittyviä tabuja ja luoda omalta osaltani ilmapiiriä, että vaikeistakin asioista voi puhua. Mutta miksi se silti on niin vaikeaa puhua? Miksi sydämeni alkaa hakkaamaan ja hengitykseni kiihtyy, kun tulisi tilaisuus avata suu ja kertoa mitä on joutunut kokemaan? En haluaisi ihmisiltä sääliä tai en tarvitsisi lohdutustakaan. Haluaisin vain puhua, koska se auttaa asian käsittelyssä ja muiden olisi helpompi ymmärtää, miksi olen vaikka joskus poissaoleva.

Olen oppinut joskus, että omat asiat pidetään itsellään. Tämä on varmaan se tekijä, joka edelleenkin estää itseäni puhumasta asioista avoimesti muille. Olen kyllä tietoisesti yrittänyt opetella tästä tavasta pois, mutta niin se vain edelleenkin vaikuttaa. Ajattelen myös paljon muiden tunteita ja en halua saattaa ketään epämukavaan tilanteeseen. Mutta toisaalta, onko se minun vastuullani miettiä aina joka tilanteessa, että osaako se vastapuoli vaikka suhtautua kertomaani asiaan? Kovasti olen miettinyt keskenmenosta puhuessani, että mitäs jos se vastapuoli ei haluakaan keskustella tälläisestä aiheesta. Mutta onhan sillä toisellakin ihmisellä keskustelussa kuitenkin vastuu? Ja jos itse olisin se, kenelle kerrotaan jostain ikävästä asiasta, niin tottakai haluaisin kuunnella ja olisin vain otettu, että minulle uskoudutaan. Mutta miksi en voi ajatella asiaa toisin päin?

Olen näkemässä pitkästä aikaa yhtä kaveriani ja ajattelin hänelle kertoa kokemastani rehellisesti. Mutta tuskin pystyn sitä tekemään ilman sydämen tykytystä ja ääneni tärinää. Mutta mitään asioita ei muuteta sillä, että ne jätetään tekemättä sen vuoksi, että jännittää. Omalta mukavuusalueelta on poistuttava. Haluan edelleenkin yrittää muuttaa keskenmenoon liittyvää vaikenemista ja tabuja, vaikka siinä olenkin välillä epäonnistunut. Ja tällä en tarkoita sitä, että kaikkien keskenmenon kokeneiden tulisi puhua aiheesta muille ihmisille. Ihmiset ovat erilaisia ja ymmärrän myös oikein hyvin sen puolen, jos ei halua aiheesta puhua vaan pitää sen omana tietonaan. Kaikkien pitää tehdä niin, kuin itselle on parhaaksi <3






2 kommenttia:

  1. Sinun ajatuksesi ja tarina muutenkin keskenmenosta on mennyt aika samalla kaavalla kuin minunkin. Minusta on tärkeä huomata, että ei ole yksin <3 Minä pystyn ja haluankin puhua keskenmenosta, mutta mielelläni teen sitä sellaisten ihmisten kanssa, joilla on mahdollisuus ymmärtää minua tai elävät samassa tilanteessa. En ole kokenut lainkaan saavani siitä apua, että puhun asiasta heille keillä elämässä ei ole ollut mitään vastoinkäymisiä, koska he eivät ole osanneet suhtautua asiaan mitenkään järkevästi. En nimenomaan halua sääliä ja voivotteluja vaan tukea, jota voin vain saada sellaisilta ihmisiltä, jotka ymmärtävät minua :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samat sanat! <3 siitä on kyllä paljon apua, kun tietää ettei ole ainut joka joutuu näitä asioita käymään läpi.
      Siinä kyllä asettaa itsensä todella haavoittuvaiseen asemaan, kun kertoo näin arkaluontoisesta asiasta, kun ei ikinä voi varmaksi tietää mitä se vastapuoli tulee sanomaan. Yhdeltä ihmiseltä sain omituista välttelyä, kun olin puhunut tästä aiheesta ja kerroin uudestaan vuodon alkamisesta. Eikä ikinä tullut kysymystä, että helpottiko tai hoituiko asia jotenkin. Ehkä hän ei vain juuri tiennyt, mitä sanoa tai miten suhtautua asiaan ja siksi vain vältteli koko asiaa. Yksi parhaista ystävistäni totesikin suoraan, ettei hänellä ole sanoja tähän kamalaan tilanteeseen, mutta haluaisi kovasti auttaa jos voi. Eikä niitä sanoja tarvitsekaan, tärkeintä on tietää niiden ystävien olevan tukena tarvittaessa ja tämän hänelle kerroinkin. Mielestäni ehkä tuo oli juuri paras tapa jos ei tiedä mitä sanoa tai tehdä, että kertoo olevansa apuna, jos tarvitsee eikä ala mitään turhia voivotteluja tai kliseitä kertomaan :) ymmärrän siis oikein hyvin pointtisi, että "valitsee" kenen kanssa aiheesta keskustelee!

      Poista