tiistai 31. heinäkuuta 2018

Katkeruus

Unessa hyvä ystäväni, joka on vähän aikaa sitten saanut vauvan, laittaa minulle viestiä raskaustestistä. Siinä on kaksi viivaa ja toinen on digitaalinen testi sanoilla "raskaana". Olen vihainen. Juurihan hän sai lapsen, miten hän on taas raskaana. Miksi kaikilla muilla tämä homma onnistuu, paitsi meillä! Alan itkemään vuolaasti ja mieheni vetää minut syliinsä. Herään omituisen ristiriitaisen olon kanssa.

No ainakaan vielä kukaan kaverini ei ole ilmoittanut olevansa raskaana. Mutta sitä hetkeä pelkään, jos näin käykin. Nimittäin nyt se on palannut. Katkeruus. Ensin tuloksettoman yrityksen ja sitten kemiallisen raskauden ja keskenmenon siivittämän matkan jälkeen koen kovaa katkeruutta. Ja koen siitä tunteesta syyllisyyttä. Katkeruutta oli jo itseasiassa ennen yrityksen alkamista, sillä vauvakuumeeni oli todella kova ja kaikki ympärilläni tuntui saavan lapsia. Se jatkui, kunnes tulin raskaaksi ja sen kautta se tunne jäi. Saavutin vihdoin sen asian, mistä niin haaveilin ja mistä koin katkeruutta. Mutta se ilo loppui lyhyeen. Keskenmenon jälkeen ihmettelin, että missä se katkeruus on. Olin ihmeissäni, enkö enää olekaan katkera ja muiden raskausvatsat ja vauvat eivät hetkeen kääntäneet puukkoa haavassa. Ihmettelin ja huokaisin helpotuksesta, että jatkuuko tämä taival nyt ilman sitä. Mutta ei, nyt se on pikkuhiljaa kaikessa hiljaisuudessa palannut ja havahduin tähän asiaan tuon unen myötä. Katkeruus on jollain tapaa kielletty tunne ja siksi en nyt olekaan varmaan heti myöntänyt itselleni taas tuntevani sitä. Katkeruus on myös oikeasti sen tuntijalle kuluttavaa ja raastavaa. Muiden onnistumisistahan pitäisi pystyä iloitsemaan eikä se ole itseltä pois mitenkään, jos jollain toisella on jotain. Mutta toisaalta taas katkeruus on hyvin luonnollinen tunne, enkä todellakaan ole ainut, joka sitä tässä asiassa tuntee. Sehän vain loppujen lopuksi kertoo siitä, kuinka paljon itse haluaisin tätä asiaa.

Eniten koen katkeruutta raskaana olevia ja pienen vauvan kanssa kaduilla kärräileviä kohtaan. Myös sosiaalisessa mediassa osuu silmiin paljon tuttujen sekä vähemmän tuttujen ja täysin tuntemattomien raskaus- ja vauvauutisia. Ja jos nyt joku lähipiiristä ilmoittaisi olevansa raskaana, en oikeasti tiedä miten reagoisin. Tottakai varmasti ulospäin iloitsisin, mutta syvällä sisimmässä varmaan romahtaisin ja asian käsittelyyn menisi aikaa. Jotenkin tuntuu, että pitää "keretä" nyt äkkiä raskaaksi ensin, ennen kuin joku muu ilmoittaa raskaudestaan. Koen huonommuutta siitä, etten vielä ole raskaana tai ettei meillä vielä ole vauvaa. Mutta eihän se oikeasti määrittele minua ihmisenä. En myös ymmärrä, miksi "kidutan" itseäni selailemalla esimerkiksi instagramia ja muiden raskaus- ja vauvaonnea. Pitäisi vain pitää se puhelin pois käsistä ja sulkea nuo asiat nyt tietoisesti ulkopuolelle. Ei minun olisi pakko tuijotella niitä muiden kuvia.

Olen kokenut katkeruutta välillä myös ystäviäni kohtaan. Lähimmät ystäväni ovat kaikki raskautuneet todella helposti ja heidän raskautensa ovat sujuneet hyvin. Kenelläkään heistä ei ole ollut keskenmenoa. Minulla ei ole ketään ystävää, kuka ymmärtäisi tätä yrityksen ja keskenmenon tuottamaa tuskaa. Koen häpeää tästä ystäviäni kohtaan tuntemastani katkeruudesta. He ovat minulle niin rakkaita, kuin myös heidän lapsensakin. Minulla on myös ihania kummilapsia. On hyvin ristiriitainen tunne sisällä, kun välillä on katkera ja välillä tuntee niin suurta onnea toisten puolesta. En ole oikein kenelläkään uskaltanut tästä katkeruudestani puhua, mitäs jos ystäväni eivät ymmärtäisikään ja menettäisin heidät. Eikä minun tästä tarvitsekaan varmasti puhua heille, ei se poistaisi tätä tunnettani mihinkään. Yksi ystäväni osasi kyllä ihanasti ottaa tämän keskenmenon huomioon ja asettui minun asemaani. Hän nimittäin kysyi kahvitteluja sopiessamme, että tuleeko yksin vai vauvansa kanssa. Hän kertoi ymmärtävänsä, jos hänen vauvansa näkeminen tuntuu minusta pahalta, kun olen juuri menettänyt itse tulevan vauvani. Ja tuo oli minusta ihanasti ajateltu, hän asetti itsensä minun kenkiini ja mietti miltä minusta saattaa tuntua <3 jotenkin tällä hän antoi "luvan" katkeruudelleni. Ymmärsin, että kyllä se katkeruus muiden silmissä voi olla ihan sallittu tunne.

Muistan lukeneeni jonkun blogi kirjoituksesta, että hän toivoisi läheisiltä vauva uutisia viestillä. Näin olisi aikaa sulatella asiaa ja tunteitaan. Näin toivoisin kyllä itsekin tällä hetkellä. En tiedä ainakaan tällä hetkellä kenenkään ystäväni yrittävän raskautta. Mutta jos kuulen tälläisestä asiasta, niin sitten varmaan voisi toivoa tälläistä tapaa kertoa uutisia.

Tämä katkeruuskin pitää nyt vain ajatella luonnollisena tunteena, jota varmasti jokainen jossain vaiheessa elämäänsä tuntee. Sitä ei saa lakaista maton alle ja työntää syrjään, sekin pitää käsitellä samalla tavalla kuin muutkin tunteet. Ja se pitää sallia itselle. Jos tunnen tästä tunteesta liikaa häpeää ja syyllisyyttä, ei se varmasti tee mielenterveydelleni hyvää. Tuleekohan tämä katkeruus väistymään? Viimeistään varmaan sitten, kun on toivon mukaan joskus uudestaan raskaana.





Saakohan nämä joskus pienen käyttäjän? <3


4 kommenttia:

  1. Samaistuin kyllä tähän sinun kirjoitukseen. Monet ajatukset ovat tosi tuttuja ja lähellä. Mulla on sama juttu, että kukaan ystävistäni ei ole kokenut keskenmenoa ja kukaan ei oikein ymmärrä, kuinka kamalalta se tuntuu. Saati minkälaiset pelot se aiheuttaa pitkän aikaan.

    Toi "vauvauutiset" viestillä olisi mielestäni paljon mukavampi tapa ilmoittaa uutisista. Harmi vain, kun tuntuu, että ihmiset haluavat ne kasvotusten pamauttaa. Kaksi kertaa tänä vuonna olen ollut todella vaikeassa
    tilanteessa, jossa vauvauutiset on läväytetty päin naamaa. Siinä on kiva yrittää pitää itsensä koossa, kun sisällä kuplii ja vielä pitäisi muistaa onnitella lämpimästi. Näiden kohtaamisten jälkeen päivä päättyy aina kotona itkemiseen "miksi ei minä". Samaistuin siis todella tähän :D

    Kyllä nuo pienet vaatteet vielä käyttöön tulevat <3 yritetään jaksaa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon kommentista ja tsemppauksista <3

      Kiva kuulla, että muillakin tosiaan on näitä samoja ajatuksia/tunteita, eikä ihan yksin ole näiden kanssa. Se myös "normalisoi" näitä omia tuntemuksia, kun tietää että muutkin käy näitä läpi. Toivottavasti me saadaan pian olla siinä vauvauutisia kertovassa asemassa! Varmasti kyllä keskenmeno jättää varmaan loppuelämäksi jälkensä ja olen jo valmiiksi miettinyt, että oon varmaan seuraavassa raskaudessa (toivottavasti sellainen vielä joskus tulee) niin ihan paniikissa keskenmenosta.

      Poista
  2. Mulla on sama tilanne, ettei kukaan kaverini ole kokenut keskenmenoa (ainakaan tietääkseni). Päinvastoin moni kaverini on tullut vahingossa tai puolivahingossa raskaaksi, ja kaikki on mennyt hyvin. Keskenmeno ei kuitenkaan ollut mulle ihan vieras asia, koska äidilläni oli ollut keskenmeno ennen mua. Lisäksi jälkeenpäin moni vähemmän läheinen tuttavani on kertonut keskenmenoistaan tai puolisonsa keskenmenoista. Jokainen tarina on lohduttanut tosi paljon, joskin toki myös ahdistanut ja pelottanut.

    Mun toinen raskaus onnistui, ja lapsi täyttää kohta vuoden. Silti jostain kumman syystä tunnen edelleen katkeruutta niitä kohtaan, joiden raskaudet onnistuvat ensimmäisellä yrittämällä. En esim. pysty lukemaan tiettyjä blogeja ollenkaan raskausuutisen jälkeen. Menen myös jotenkin lukkoon, kun joku puhuu useista onnistuneista raskauksistaan vaikka työpaikan kahvipöydässä, koska mulle on sosiaalisesti hyväksyttävää puhua vain yhdestä raskausajasta, vaikka tosiasiassa niitä on ollut kaksi. Keskenmenosta mainitsiminen tuntuu aina vähän kuin ”kaapista tulemiselta”. Ehkä siitä on joskus helpompi puhua ihan neutraaliinkin sävyyn.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista ja kiva, että olet eksynyt blogiini! :)

      Hyvä, että olet saanut vertaistukea muilta ihmisiltä ja muut ovat uskaltautuneet avautua sinulle omista kokemuksistaan. Kiva kuulla myös näitä tarinoita, että kaikki on keskenmenon jälkeen sujunutkin seuraavassa raskaudessa hyvin - ja tässähän tulikin kaksi onnistunutta tarinaa, sinun ja äitisi :) antaa toivoa omaan tilanteeseen!

      Keskenmeno kyllä jättää omat jälkensä. Omastani on vasta vähän aikaa, mutta voin silti kuvitella, että pidemmän ajan päästä edelleen keskenmeno aiheuttaa tiettyjä tunteita! Ja pystyn eläytymään tuohon kokemaasi, ettei keskenmenneestä raskaudesta ole hyväksyttävää puhua, vaikka olisikin jotain sanottavaa keskusteluun sen tiimoilta. Minullakin olisi välillä keskusteluihin annettavaa vaikka alkuraskauden kamalasta pahoinvoinnista ja siitä selviämisestä, mutta eihän niistä voi rennosti puhua, kun raskaus ei edennytkään sen pidemmälle ja joutuisi sitä selittelemään.

      Poista